Löytö

Monia vuosia hukassa olleena,

tunnen vihdoinkin löytäneeni itseni.

Millainen olen,
ja miksi olen juuri sellainen kuin olen.

Kiitos Janna Satrin ja Sisäinen lepatus -kirjan. (Jota lukiessa minun teki mieli itkeä onnesta!)

Olen niin pitkään kuin muistan tuntenut itseni aina porukassa ulkopuoliseksi.

Olen ollut se yksinäinen susi,
musta lammas,
miten sen nyt haluaakaan ilmaista.

Olen ollut aina se sivusta seuraaja,
kuuntelija,
hiljainen pohdiskelija.

Se tyyppi, jonka päässä on miljoonia ajatuksia (mutta joka ei niistä juurikaan höpise).
Se, joka huomaa pieniä yksityiskohtia, joita kaikki eivät edes huomaa.

Se, joka ei herkästi laske ihmisiä lähelleen, vaan lämpenee hitaasti.
Se, joka viihtyy paljon omissakin oloissa. (Vaikka rakastaakin ihmisiä)

Se, joka reagoi herkästi tuoksuihin, ääniin ja valoon.
Se, joka aistii herkästi muiden mielialoja, ja kokee pienetkin ristiriidat todella raskaina.

Se, joka ottaa aina herkästi itseensä.
Se, joka luulee aina vian olevan itsessään.

Se, joka välillä tuntee kantavansa koko maailman kipuja olkapäillään,

Se, joka tunsi lapsena jo olevansa se erilainen.

Sellaista on ollut olla juuri minä.

Sellaista on olla erityisherkkä.

Nyt aikuisena,

itseni löytäneenä,

tunnen oloni vahvemmaksi kuin koskaan.

Vihdoinkin kaikelle tälle,

näille ajatuksille,

niille fiiliksille,

on vihdoinkin selitys.

Tunnen itseni ehjemmäksi,

Päivä päivältä.



Ps. Löytyykö lukijoista erityisherkkiä? Kommentoithan.

  

Olisi ihanaa jakaa näitä fiiliksiä samanhenkisten kanssa!

Voi kahvilakerho ja tytöt, 

ootte parhautta!

T:

Aina sitä säpsähtää, kun tuntee ensi kertaa viileämmän tuulen poskipäillä, ja sateen, joka ei tunnukaan enää kesän lämpöiseltä. Sitä kaivaa kaapista ne söpöt viininpunaiset kumisaappaat, ihanan pehmoiset neuleet ja kaulahuivit. Aamuisin on aina vain pimeämpää, ja väsymys painaa entisestään. Joko se kesä taas meni? Sitä muistelee haikeana lämmintä kesätuulta, ja merta, jonka aallot kutittelivat varpaita. Niitä lämpöisiä (tai oikeastaan tulikuumia) kallioita, joilla makoili kesän ääniä kuunnellen. Lukuisia piknikkejä puiden varjossa, ja paljain varpain nurmikolla kävelyjä.

Kesä oli hyvä, hurjan hyvä. Haikeana sanon taas heipat, ja toivotan syksyn sydämellisesti tervetulleeksi. Rakastan pimeneviä iltoja, kynttilöitä, neuleita, kaulahuiveja ja kahviloihin käpertymistä.

Syksy, olen valmis!

Kerran kesässä sen käsittää, vois vaikka tyynten vetten päällä kävellä

Viikonlopun saldona mm. rutkasti uusia pisamia, rusketusrajat (vihdoin), ja kallioilla poltetut varpaat. Seikkailua saaren uumenissa, varovaisia askelia säkkipimeässä tunnelissa ja ilon kiljahduksia tyrskyjen keskeltä. Sileää kalliota kilometritolkulla, ruohikossa sirittävät sirkat ja peilityyneen häviävä horisontti..

Näihin kuviin, näihin fiiliksiin on kovinkovin haikeaa loma päättää. Vuoden päästä, tulen Ulko-Tammio uudelleen luoksesi, ja kerron jälleen kuulumiseni, ja sen, mitä olen taas vuodessa oppinut! Vuoden päästä katson itseäni siitä samasta tutusta ulkohuussin peilistä, kuin monia monia vuosia sitten, ja tarkastelen jokaista uutta pisamaa ja merkkiä ihollani. 

Tälle saarelle olen 25:n vuoden aikana kertonut monet ilot, surut ja salaisuudet. Olen istunut monia tunteja rantakallioilla, tuijottaen hypnoottisesti keinuvaa merta. Kuunnellut paratiisiääniä, ja uppoutunut omiin ajatuksiin. Unohtanut stressin, kiireen ja työt. 

Tämä paikka on minulle kuin toinen koti. 

Sydämestäni tulee aina löytymään paikka, jossa on tilaa merelle, sillä onhan rakkaus merta kohtaan yhtä ääretön, kuin meri itsessään.

Kamerarakkautta

Kokoelmani näyttää tällä hetkellä tältä! Olen aikas tyytyväinen, vaikkakin edessä on kolmannen hyllylevyn ostaminen, sillä eihän nämä 18 kaunokaista oikein mitenkään sievästi mahdu kahdelle hyllylle.. (Jos et nyt ole ihan perillä, että mistä puhun, niin klikkaahan tästä, ja kurkkaa meidän asunnon "kameraseinämää!")

Mi(t)kä on teidän lemppari(t)?

Itse olen rakastunut mm. kolmanteen, kuudenteen ja seitsemänteen. (Lisäksi tunnearvoa on mm. viidennellä, sillä se on papan vanha kamera!)