Ja niin kesä syksyyn taittui, ja toi tullessaan jälleen lyhyessä ajassa niin paljon uutta, että vieläkin hieman sulattelen tapahtuneita. Muistan kuinka iltaa paria ennen paluuta koulumaailmaan ajattelin paniikissa, etten tule selviämään tulevasta 10 viikon harjoitteluista. Päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia: Pelkoa, ahdistusta ja tunnetta siitä, etten varmastikaan osaa mitään.

Ensimmäiset 5 viikkoa harjoittelua oli psykiatrisella osastolla, ja toiset 5 viikkoa sisätautien osastolla. (Tällä kertaa haluan kuitenkin kertoa vain ensimmäisestä.) Muistan kuinka olin ennen harjoittelua ajatellut, ettei psykiatria ole todellakaan minun juttuni. Vaikka mielenterveydelliset asiat kiinnostivat todella paljon, olivat ajatukseni psykiatrisesta sairaalasta ja potilaista kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna todella vääränlaisia. Ajattelin, että se olisi varmasti se paikka, jossa paniikissa kävelisin pitkin seiniä, enkä uskaltaisi ottaa kontaktia potilaisiin. Elämä päätti kuitenkin yllättää minut positiivisesti! Vahvimpia puoliani ovat aina olleet rauhallisuus, empaattisuus ja taito kuunnella, ja kerrankin tunsin olevani oikeassa paikassa ja aidosti hyvä siinä mitä teen!

Viikot opettivat minulle niin paljon sekä elämästä että minusta itsestänikin. Huomasin, kuinka epämukavuusalue hiljalleen muuntui mukavuusalueeksi, ja kuinka epävarmuus hälveni jättäen tilalle varmuuden.

Jokainen elämämme varrelle sattunut ihminen on jollakin tapaa meille merkityksellinen, ja se on jotenkin ihanan lohdullisesti ajateltu. Joskus ihmisten merkitys omaan elämään selviää heti, mutta joskus se voi viedä vähän enemmän aikaa. Oli äärettömän hienoa tuntea olleensa itse jollekin se merkityksellinen tyyppi siinä hetkessä. Kannan mukanani varmasti vielä pitkään niitä sanoja, joita sain viimeisenä päivänä kuulla. (Onneksi kirjoitin ne itselleni ylös, jotta voin palata niihin jos/kun tulee epäilyksiä omasta osaamisesta.)

Harjoittelun jälkeen pohdin muutenkin paljon omaa elämääni, ja sen varrelle sattuneita ihmisiä ja tapahtumia, ja niiden merkityksiä. Tuntuu, että kaikesta alun pelosta ja ahdistuksesta huolimatta tämä harjoittelu oli juuri se juttu, mikä minun elämässäni piti juuri nyt tapahtua! Onneksi monen viikon harjoittelujen päätteksi oli viikon mittainen syysloma, jonka aikana on ehtinyt hyvin purkaa ajatuksiaan, ja ladata akkunsa valmiiksi jälleen opiskelua varten.

Mitä teidän syksyyn kuuluu?

Vuosi 2016

On tullut jälleen aika kahlata kulunut vuosi läpi, ja tiivistää se yhdeksi paketiksi. Vuosi sitten kirjoitin kuluneen vuoden olleen melko raskas ja uupumuksen täyteinen. Lisäksi olin todella hukassa kaiken suhteen. Toivoin vuodelta 2016 erilaisia tuulia, mutta valitettavasti nämä vuoden 2015 jälkimainingit näkyivät vielä pitkälle tämän vuoden puolelle. 

Vuoden alussa olin täynnä virtaa, koska olin päättänyt, että tänä vuonna kaikki muuttuu, ja pääsen vihdoinkin opiskelemaan. Pänttäsin noin 3 kuukautta todella ahkerasti, mutta kevään tulokset pamahtivat ilkeästi päin kasvoja: Ei opiskelupaikkaa. Kesän taistelin jaksamiseni kanssa. Oli paljon onnellisia päiviä, mutta sitten myös niitä hetkiä, kun tuntui, että maa jalkojen alta vain hiljalleen mureni. Lopulta jaksamiseni kanssa tuli seinä vastaan. Sain vihdoinkin ylikierroksilla käyneen itseni pysähtymään kunnolla, ja alkoi tämä vieläkin kesken oleva paranemisen taival. (Marraskuussa kirjoitin aiheeseen liittyen.) Kesästä alkaen olen panostanut itseeni ja se on tuonut minuun jo hyviä muutoksen merkkejä. Lisäksi olen tässä viime aikoina tuntenut myös miellyttävää luottamusta ensi vuodesta. Nyt kun on käynyt ns. pohjalla, tietää kuinka sitä kaikkea pystyy välttämään, ja mihin nyt on tärkeintä panostaa. 

Vuoden 2016 parhaimmat jutut koostuivat mm: Hetkistä ystävien seurassa, keskustelutuokioista, äärettömän hyvistä neuvoista ja tuesta, kesän puistohengailuista, kesän merireissusta, äidille järjestämästämme synttäriyllätyksestä, koruharrastuksestani, uudesta ihanasta kodista, valokuvausreissuista, villatakkileiri III, ystävän kertomasta ihanasta uutisesta. 

Vuoden 2016 luetuin teksti: "Erityisherkkyydestä"



Toivottavasti teillä oli parempi vuosi kuin minulla! 
Millaisia huippuhetkiä teidän vuoteen mahtui?

"Peilistä tuijotti nainen, jota en enää tunnistanut."

Olen todella pitkään (ja pelonsekaisin tuntein) miettinyt tämän postauksen julkaisua, koska se on niin henkilökohtainen. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että miksipä ei, olenhan vastaavia joskus aiemminkin kirjoitellut! Päässäni on kuitenkin jo pidemmän aikaa pyörinyt näitä erilaisia, ei niin mukavia ajatuksia, ja ne ovat vaikuttaneet muun elämän lisäksi myös tietysti blogiinkin hiljaisuuden muodossa. Nyt kuitenkin tuntuu oikealta valaista teillekin näitä mieleni koukeroita!

Lähdetään vaikka nyt siitä liikkeelle, että olen työssä, joka osaa olla fyysisesti kuin henkisestikin todella raskasta. (Tärkeänä taustatietona mainittakoon vielä se, että olen luonteeltani todella täsmällinen ja tunnollinen, ja osaan olla itselleni välillä todella ankara, mitä tulee esim. työpanokseeni.) Olen kärsinyt pitkään stressistä, ja lisäksi nyt myös kehoni on alkanut näyttämään hajoilemisen merkkejä. (Tällä hetkellä käyn fysioterapiassa.) On kipuja, on stressiä ja on huonosti nukuttuja öitä. Ja kun tätä on jatkunut monta kuukautta putkeen, voi kuka tahansa kuvitella, ettei siitä voi seurata mitään kovin hyvää. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole nähnyt ystäviä hetkeen, eikä toisaalta ole oikein energiakaan. Sairaslomallekaan ei halua jäädä, ettei olisi muille vaivaksi. Noidankehä on valmis! Keväällä ajattelin, että josko sitä lähtisi opiskelemaan, jotta pääsisin aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä. Ja no, pääsykokeet menivät mönkään, en päässyt opiskelemaan. Se taisi olla ns. viimeinen tikki tämän kaiken jälkeen. Vaikka pitkään jaksoinkin esittää, että kyllä kaikki on hyvin, ja että kyllä kaikki vielä järjestyy, tiesin sisimmässäni, etten todellakaan voinut hyvin. Olin turhautunut, väsynyt, yksinäinen ja alakuloinen. Peilistä tuijotti nainen, jota en enää tunnistanut. Tajusin, että nyt on asioiden muututtava!

Tänä kesänä vihdoinkin uskalsin myöntää ongelmani ensimmäistä kertaa ääneen myös ystävilleni. Siinä minä istuin kyyneleet silmissä, ja sain sanottua, että: "Mä oon ihan loppu." Sillä samaisella hetkellä tunsin, kuinka painoa tippui harteiltani. Oivalsin, etten voi jatkaa näin enää pidempään. Nyt oli viimeistäänkin aika pystähtyä, ja kuunnella omaa kehoa.

Asian myöntämisen jälkeen olo on ollut kevyempi. Otin kesällä ystävien neuvoista vaarin, ja olen siitä lähtien panostanut itseeni. Olen mm. opetellut sanomaan "ei", ja yrittänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa. Olen levännyt aina kun on siltä tuntunut. Olen laskenut todella korkealla ollutta rimaani, ja opetellut olemaan lempeämpi itselleni. Lisäksi olen jälleen löytänyt itseni omien harrastusteni parista, mm. askartelut, käsityöt ja värityskirjat ovat olleet henkireikiäni viime aikoina.

Olen tässä nyt varovaisesti tunnustellut fiiliksiäni, ja huomannut, kuinka nämä kesäiset päätökset ja teot ovat nyt saaneet valon varovaisesti paistamaan tähän risukasaani. Paljon on vielä työtä edessä, mutta vihdoinkin näen toivoa kaiken tämän jälkeen. Pieniä askelia, pieniä askelia!

Lopuksi haluan vielä pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka nyt kummastelevat sitä, miksi en ole heille asiasta kertonut. Yksinkertaisesti: En vain ole pystynyt. Ehkä siitä kertoo myös se, etten pitkään osannut myöntää edes itsellenikään miten suuresta ongelmasta loppujen lopuksi on ollut kyse.

PS. Rakkaat ihmiset, kuulostelkaa vointianne ahkerasti, ja uskaltakaa jooko puhua niistä huonoista tuntemuksista hetimmiten jollekin, ettei ne kasaannu kuten minulla! (Jaettu murhe on aina puolitettuna kevyempi kantaa!)

PPS. Mikäli joku tunnistaa itsensä tekstistä, saa toki jakaa omat kokemuksensa! Miten korjasit tilannetta, ja millaiset jutut toivat energiaa arkeen?

Sekasin

Elämä heittelee joskus huolella. Ihan meitä jokaista. Se miten näistä vuoristoradan äkkipudotuksista selviydytään, on ihan ihmisestä kiinni. Toiset selviävät olankohautuksin, toiset sukeltavat vähän syvempiin vesiin. Fakta on kuitenkin se, että murheita ei voi vertailla keskenään. Ei voi määritellä sitä mitkä asiat saavat aiheuttaa murheita, ja mitkä eivät. Se mikä suruttaa toista, ei välttämättä suruta toista - ja toisin päin.  Me ihmiset olemme monimutkaisia olentoja, ja vielä monimutkaisempia ovat mielemme kiemurat.

"Joka viides suomalainen nuori kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä."

"Noin puolet mielenterveyden häiriöistä alkaa ennen 14 vuoden ikää ja kolme neljästä ennen 24 vuoden ikää."

"700 000 syö mielialalääkeitä."

"Opiskelijoiden yleisin lääkärikäynnin syy on mielenterveys."

Pysäyttäviä faktoja. Kohtaamme siis päivittäin ihmisiä, jotka painivat joko itse jonkin mielenterveydellisen häiriön kanssa, tai tuntevat jonkun joka kärsii niistä. Siinä missä fyysisestä sairaudesta usein näkyy merkkejä myös ulospäin, ei henkisestä sairaudesta useinkaan näe ulospäin mitään poikkeavaa. Hymy onkin usein helppo vetää kasvoille suojaksi, ettei vaan muut näkisi, mitä siellä mielessä oikeasti liikkuukaan. Jostain syystä on heikkoutta olla herkkä ja rikki. Sitä pitäisi vaan jaksaa vetää hymy kasvoilla, vaikka olisi henkisesti kuinka palasina tahansa. Höpönlöpö! Olen sitä mieltä, että vahvuutta on nimenomaan juuri se, että uskaltaa olla juuri se oma herkkä ja vähän rikkinäinen itsensä. Sitä, että uskaltaa sanoa ääneen, jos kaikki ei ole hyvin. Vahvuutta on myöntää asiat, ja uskaltaa hakea apua!

Tuntuu, että nykyisin sosiaalisessa mediassa on helppo luoda täydellinen kuva itsestään ja elämästään. Kauniita kuvia, filttereitä ja pelkkää arjen juhlaa. Todellisuudessa siellä sen kaiken alla voi kuitenkin kyteä paljon muutakin. Moni tuntuu pelkäävän "hullun leimaa", eikä siksi ehkä uskalla sanoa kenellekään jos mieli ui syvissä vesissä. Tämän #sekasin -kampanjan myötä halutaan tuoda ihmisille enemmän ilmi, kuinka yleisestä asiasta loppujen lopuksi onkaan kyse - koskettaahan tämä asia meitä jokaista, edes jollakin tasolla! Jos ei juuri sinua, niin vähintään jotain läheistäsi.

Elämä kulkee välillä vuoristoradan lailla. Täytyy kuitenkin aina muistaa, että niiden äkkipudotusten jälkeen koittaa aina niitä tasaisempia hetkiä. Se, että on käynyt joskus siellä pohjalla, osaa varmasti arvostaa enemmän sitten niitä hetkiä kun ollaan vähän tasaisemmalla pohjalla. Elämä opettaa. 

Toivon, ettei kukaan jäisi yksin synkkien ajatustensa kanssa. On okei olla joskus vähän sekasin, muttei yksin sekasin. Aina on joku (oli kyseessä sitten läheinen, tai ihan ammattihenkilö), jolle voi sanoa, että "hei nyt mulla ei ole kaikki ihan hyvin". Se ei ole noloa, eikä se ole heikkoutta! Mitä nopeammin uskaltaa hakea apua, sitä nopeammin myös paraneminen voi alkaa. 

Niin kuin ilotkin, on murheetkin tehty jaettaviksi. (Jaettu murhe on sitä paitsi puolet kevyempi harteilla kantaa!)


Millaisia ajatuksia tämä kampanja on teissä herättänyt?

Erityisherkkyydestä

Kirjoittelin n. 1,5-vuotta sitten erityisherkkyydestä, ja sitä kautta myös itseni löytämisestä. Olin ennen tämän erityisherkkä -termin löytämistä aika hukassa itseni kanssa. Oli paljon asioita, joita pidin luonteelleni ominaisina, mutta moni niistä tuntui herättävän jopa kummastusta muissa ihmisissä. Olin sen takia todella epävarma itsestäni, ja tunsin olevani omituinen ja vähän hukassa. En tuntenut kuuluvani oikein mihinkään tiettyyn "lokeroon", vaikka usein minut sysättiinkin muiden toimesta mm. "vaikutat vähän ujolta ja hiljaiselta" -lokeroon ihan ensivaikutelmani perusteella. Sitten sitä hiljalleen uskoi sen itsekin, ja aloin kuvailla itseäni noilla samoilla sanoilla, vaikka sisimmässäni tiesin olevani paljon paljon muutakin! Kun löysin tämän erityisherkkyys -termin, tunsin suurta helpotusta. Tunsin vihdoinkin tulleeni ns. kotiin! Olen oppinut todella paljon itsestäni, ja tullut myös itsevarmemmaksi. Tuntuu, että vihdoinkin solmut ovat auenneet ja hyväksyn (ja ymmärrän) itseni sellaisena kuin olen.

Haluan tässä välissä painottaa, ettei erityisherkkyys ole mikään tarkka "lokero". Kaikki erityisherkät eivät ole siis kopioitaan toisistaan. Vaikka yhdistäviä piirteitä on toki paljon, löytyy erityisherkistä esim. introverttien lisäksi myös ekstroverttejakin! (Jos tämä erityisherkkyys on aiheena tuntematon, suosittelen tutustumaan esim. tähän sivustoon.) 

Mitä kaikkea erityisherkkyys on sitten minulle opettanut?

Luonteestani
Varmasti tärkein mitä olen tämän termin myötä oppinut, on se, että olen oppinut hyväksymään itseni ja kaikki hassut luonteeni koukerot. Olen hyvä ja riittävä juuri tällaisena. 

Oman tilan tärkeydestä
Oma aika on ollut minulle aina todella tärkeää. Saan parhaiten ladattua akkuni, kun saan olla silloin tällöin omassa "kuplassani", ja tehdä minulle tärkeitä asioita. (Ja haluan painottaa, ettei kyse siis ole mistään ihmiskammosta!) Olen oppinut, että jaksan paljon paremmin, jos akkuni ovat tarpeeksi ladatut. Parhaita ovat hitaat aamut, jolloin voi vain uppoutua omiin juttuihin (kuten vaikka nyt tähän kirjoittamiseen), juoda kahvia lempparikahvikupista ja fiilistellä musiikkia ja sitä kiireettömyyttä.

Aistiherkkyydestä ja empatiasta
Olen aina ollut luonteeltani tietyllä tapaa tarkkailija. Katselen ympäristöä, ja ihailen sen pieniäkin yksityiskohtia. Rakastan varjojen kuviointeja seinillä, auringon maalaamia raitoja, kimmeltävää glitterimäistä pakkaslunta ja vesipisarahelmiä nurmikoilla. Rakastan ensimmäistä kevään vivahdetta tuulessa, ja sitä miten syksyllä ensimmäiset pakkasaamut tuoksuu omenille. Tietyn leipomon tuoreen leivän tuoksu saa minut palaamaan aikaan, jolloin olin pieni lapsi, ja asuttiin rivitalossa. Myös kadulla vastaan tulevien ihmisten hajuvedet saattavat muistuttaa minua ystävistäni, joilla on ollut joskus sama tuoksu. Minulla on myös todella tarkka kuulo, ja sen ansiosta säikähtelen todella helposti ja toisaalta myös kuormitun jos joudun olemaan kauan suuressa melussa. (Lisäksi en pysty kunnolla keskittymään hälinässä, ja siksi laitankin esim. radion pois päältä, kun parkkeeraan auton.)

Olen myös todella empatiakykyinen ihminen. Aistin todella helposti muiden mielentilat, ja otan aina huomaamattani murheista osan harteilleni. Toisen suru saa minunkin sydämeni särkymään, ja toisaalta myös toisen onni saa minutkin säteilemään. Koen erilaiset ristiriitatilanteet todella kuormittavina, enkä saa mielenrauhaa, ennen kuin jokin asia on selvitetty. Myös muiden ihmisten väliset ristiriidat painavat mieltä. Ikävät sanat jäävät kaikumaan päähäni pitkäksi aikaa, ja menee tovi, ennen kuin saan ne sieltä häädettyä. Lisäksi otan asiat usein liiankin henkilökohtaisesti. 

Aistiherkkyys ja empatiakyky ovat ehkä vahvimpia piirteitäni. Niiden vaikutuksesta olen juuri sellainen kuin olen. Olen oppinut käyttämään niitä myös vahvuuksinani, esim. luovuutenikin kumpuaa mm. tätä kautta.

Kuormittumisesta ja itsensä kuuntelemisen tärkeydestä
Koska kehoni tuntuu kokoajan käyvän ns. "ylikierroksilla", se kuormittuu helposti. Esimerkiksi stressi, kiire ja lyhyet yöunet vaikuttavat minuun todella vahvasti, ja palautumiseen menee usein todella kauan. Kiire ja stressi laukaisevat minussa vielä todella helposti riittämättömyyden tunteen, joka tuntuu painavalta harteilla. Olen oppinut, että itsensä kuunteleminen on todella tärkeää. On opittava joskus sanomaan asioille "ei", ja levättävä silloin kun siltä tuntuu. Ei aina tarvitse jaksaa olla se superihminen! Sitäpaitsi sitä jaksaakin paljon paremmin, kun on keho ja mieli tasapainossa!

Ystävystymisestä
Olen oikeastaan aina ollut vähän sellainen yksinäinen susi, tai musta lammas. Jos muistelen lapsuuttani, muistan aina mieluummin leikkineeni yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa, kuin isossa porukassa. Minulla onkin oikeastaan aina ollut vain muutama hyvä ystävä, ja loput sitten sellaisia hyvän päivän tuttuja/kavereita. Joillakin on todella liukuva raja ystävien ja kavereiden välillä, mutta minulla se raja on todella selvä. Olen aina ollut tarkka ystävieni suhteen, ja siksi olenkin laskenut lähelleni vain sellaisia tyyppejä, joiden kanssa olen kokenut jo oikeastaan alusta alkaen tietynlaisen yhteyden. (Sitä on vaikea selittää!)

En ole koskaan ollut oikein sellaista smalltalk -tyyppiä. Rakastan enemmän keskusteluja, jotka vievät syvemmälle. Olen muutenkin uudessa porukassa aina se "ujo ja hiljainen", joka tarkkailee muita. Lämpenen hitaasti ja siksi uskaltaudun keskusteluun vasta sitten, kun löydän jotain sellaista, johon osaan osallistua. Jotkut ihmiset ajattelevatkin minusta tämän ensivaikutelman perusteella, että olen jotenkin kylmä, etäinen tai että minua ei kiinnosta tutustua, vaikka tosiassa tilanne voikin olla täysin päinvastainen. Moni ei tunnu ymmärtävän, että sosiaalisuuttakin on todella paljon erilaista. Myös se, että osaa olla hiljaa ja kuunnella, on sosiaalisuutta. Tämän takia joku voikin kokea ystävystymisen kanssani vähän vaikeaksi ja hitaaksi. Olen kuitenkin ystävystymisestä oppinut sen, että kun kohdalleni sattuu ihminen, joka on samalla aaltopituudella kanssani, tunnen heti, että voin olla täysin oma itseni, ilman että se herättäisi toisessa minkäänlaista kummastusta tai kysymyksiä. Ystävän kanssa voi vaikkapa istua kahdestaan hiljaa puiston nurmikolla, ja olla ahdistumatta siitä puhumattomuudesta. Nauttia siitä hiljaisuudesta, ja olla vain. Ystävä on sellainen, jonka kanssa juttu tuntuu jatkuvan aina siitä mihin se viimeksi jäi, vaikka välissä olisi vaikka vuodenkin mittainen tauko. Ystävä on se, johon voi luottaa, ja jonka tietää olevan siinä vierellä, oli sitten kyse iloista tai suruista.

Ulkopuolisuuden tunteesta
Ulkopuolisuuden tunne on vahvin epävarmuuden tuoja. Olen aina ollut pohdiskelija, ja tästä syystä olen koko ikäni tutkiskellut myös mm. mieleni syövereitä. Muistan aina mm. yläasteelta sen, kuinka halusin vain rohkeasti kulkea omia polkujani. Olla aidosti juuri minä. Minua ei kiinnostanut maistaa tupakkaa, tai juoda alkoholia kuten muut, koska se ei ollut sitä mitä itse halusin. En ole koskaan ollut sellainen, joka alistuisi sosiaalisen paineen alla tekemään jotain sellaista mikä ei ole minua. Mielummin olin se vähemmän suosittu ja ulkopuolinen (mutta oma itseni), kuin suosittu, joka yrittää olla jotain mitä ei todellisuudessa todellakaan edes ole. 

Kuten ystävystymiseen liittyen jo aiemmin mainitsin, olen uudessa porukassa aina se hieman etäinen tarkkailijatyyppi. Se voi myös joskus laukaista minussa ulkopuolisuuden tunteen. Joskus se voi olla pientä ja ohimenevää, joskus se on niinkin ylitsepääsemätöntä, että mielummin vain poistun tilanteesta. Olen useinkin ollut tilanteessa, jossa minut on huomaamatta jätetty ulkopuolelle. Kun ei ole alusta alkaen sosiaalinen höpöttelijä, tietyt ihmiset luokittelevat minut automaattisesti tietyllä tavalla, eivätkä välttämättä ymmärrä, että sen kuoren alla voisi olla paljon muutakin. 

Tämä ulkopuolisuuden tunne on sellainen, jonka kanssa minulla on vieläkin todella paljon työstettävää.

Asioiden syvällisestä käsittelystä
Olen pienestä pitäen ollut rauhallinen pohdiskelijaluonne. Pohdiskelen paljon sellaisiakin asioita, joita jotkut eivät edes tajua, että voisi pohdiskella. Minusta on ihanaa ja rentouttavaakin tarkkailla ihmisiä. Mietin, että mistähän he ovat tulossa, minne menossa? Mitähän heille kuuluu, ja että mistähän he haaveilevat? Ovatko he onnellisia? Mietin miksi tuntemattoman vastaantulijan silmissä on niin paljon surua, ja miksi toisella kihisevää raivoa? Sitten on silmiä, joista näkee onnen, ja sitä miettii, että mitähän ihanaa heille on juuri tapahtunut.

Olen aina pohdiskellut elämäni varrella tapahtuneita asioita todella syvällisesti. Ihan jokaista tapahtumaa. Syitä ja seurauksia. Sitä pohtii mitä on oppinut, ja että mihin haluaa jatkossa elämässään panostaa. Olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Joskus sitä vain täytyy uskaltautua ulos mukavuusalueeltaan! Pohdiskelun ansiosta näen myös negatiivisissa asioissa ne aurinkoisetkin puolet. En ehkä heti, mutta viimeistäänkin vuosien päästä.


Onko siellä ruudun toisella puolella erityisherkkiä? Millaisia ajatuksia teissä heräsi? Kenties samaistumisia, vai täysin jotain erilaista?

Sun vastaukset löytyy, ne hetken antaa odottaa

Halusin pyyhkiä aiemman postauksen rivit, ja kirjoittaa ne uudestaan. 

Viime päivinä minulla on nimittäin ollut sellainen ihana, onnellinen ja luottavainen fiilis siitä, 

että tulevasta syksystä tulee hyvä, lempeä ja inspiroiva! 

Löytö

Monia vuosia hukassa olleena,

tunnen vihdoinkin löytäneeni itseni.

Millainen olen,
ja miksi olen juuri sellainen kuin olen.

Kiitos Janna Satrin ja Sisäinen lepatus -kirjan. (Jota lukiessa minun teki mieli itkeä onnesta!)

Olen niin pitkään kuin muistan tuntenut itseni aina porukassa ulkopuoliseksi.

Olen ollut se yksinäinen susi,
musta lammas,
miten sen nyt haluaakaan ilmaista.

Olen ollut aina se sivusta seuraaja,
kuuntelija,
hiljainen pohdiskelija.

Se tyyppi, jonka päässä on miljoonia ajatuksia (mutta joka ei niistä juurikaan höpise).
Se, joka huomaa pieniä yksityiskohtia, joita kaikki eivät edes huomaa.

Se, joka ei herkästi laske ihmisiä lähelleen, vaan lämpenee hitaasti.
Se, joka viihtyy paljon omissakin oloissa. (Vaikka rakastaakin ihmisiä)

Se, joka reagoi herkästi tuoksuihin, ääniin ja valoon.
Se, joka aistii herkästi muiden mielialoja, ja kokee pienetkin ristiriidat todella raskaina.

Se, joka ottaa aina herkästi itseensä.
Se, joka luulee aina vian olevan itsessään.

Se, joka välillä tuntee kantavansa koko maailman kipuja olkapäillään,

Se, joka tunsi lapsena jo olevansa se erilainen.

Sellaista on ollut olla juuri minä.

Sellaista on olla erityisherkkä.

Nyt aikuisena,

itseni löytäneenä,

tunnen oloni vahvemmaksi kuin koskaan.

Vihdoinkin kaikelle tälle,

näille ajatuksille,

niille fiiliksille,

on vihdoinkin selitys.

Tunnen itseni ehjemmäksi,

Päivä päivältä.



Ps. Löytyykö lukijoista erityisherkkiä? Kommentoithan.

  

Olisi ihanaa jakaa näitä fiiliksiä samanhenkisten kanssa!

Jälleen Dove onnistui kampanjallaan pysäyttämään minut hetkeksi pohdiskelemaan ulkonäköasioita ja siihen liittyviä ihanteita ja paineita. Me naisethan olemme tunnetusti todella kriittisiä ulkonäkömme suhteen, ja etenkin itseämme kohtaan olemme ajoittain surullisenkin ankaria. Tuntuu, että keskitymme näkemään itsessämme vain ne epäkohdat, jolloin tulemme sokeiksi todellisen kauneutemme suhteen. Usein nämä epäkohdat, joita itsessämme tunnumme ainoastaan näkevän, ovat vieläpä sellaisia asioita, joita ulkopuoliset eivät meistä edes välttämättä huomaa.

Suosittelen katsomaan videon, ja miettimään hetkisen aikaa sitä, miten näet itsesi.
Lakkaa olemasta itsellesi niin ankara. Sinä olet kauniimpi kuin uskotkaan!

 

Löysikö joku muukin itsensä tuon videon naisista?

Tytön paras ystävä, vol 2.

Ensimmäisestä kuukuppimerkinnästäni on aikalailla tasan kaksi vuotta, eiköhän ole taas aika hehkuttaa tuota pientä, mutta varsin loistavaa keksintöä!

"Miksi kukaan haluaisi käyttää kuukautiskuppia? Se kuulostaa niin kamalan hankalalta käyttää, ja on varmasti todella epähygieeninenkin, kun sitä ei heitetä käytön jälkeen roskiin! Ällöttävää, käytän mieluummin siteitä ja tamponeja!" 


Tämä on yksi yleisimmistä negatiivisista reaktioista, joita kuppi ihmisissä aiheuttaa. Pääasiassa tämänkaltainen käsitys kupista johtuu yksinkertaisesti tiedon puutteesta, tai väärästä tiedosta.

Mukavuus

Kuukautiset herättävät monissa naisissa negatiivisia tunteita, useastakin eri syystä. Kuukautiskivut ja PMS-oireet ovat niitä ilmeisimpiä ikäviä asioita, mutta niinkin pienellä seikalla kuin kuukautissuojan valinnalla voi olla paljon vaikutusta kuukautisten aikaiseen mukavuuteen. Muoviset siteet hiostavat ja sekä siteiden että tamponien kanssa saa olla varuillaan, vuotaako suoja tai pitääkö se jälleen vaihtaa. Rentoutuminen kuukautisten aikana voi siis olla hankalaa.

Monet kupin käyttäjistä pystyvät unohtamaan, että heillä on "se aika kuusta". Jos kuukautiset eivät ole kivuliaat, niihin tarvitsee kiinnittää huomiota enää vain kuppia tyhjennettäessä (niukalla vuodolla jopa vain kahdesti vuorokaudessa), muulloin niille ei tarvitse uhrata ajatustakaan. Oikein käytettynä kuppi ei yleensä tunnu lainkaan ja on varma käyttää. Mikäli osaa aavistella, milloin kuukautiset alkavat, kupin voi laittaa valmiiksi paikoilleen jo ennen kuin alushousuihin ilmestyy ensimmäinen tuhru. Vihdoinkin on mahdollisuus saavuttaa se vapaus, jota kertakäyttöisten suojien valmistajat vain lupailevat.

Hygienia ja terveys

Kuppi ei haudo, haise, hiosta, hankaa, ärsytä, kuivata limakalvoja eikä juurikaan tunnu. Kertakäyttöisten siteiden sisältämien kemikaalien mahdollisesti aiheuttamasta allergiastakaan ei tarvitse kupinkäyttäjän kantaa huolta. Lisäksi monet kupin käyttäjät ovat sanoneet, että kuukautiskuppi sai heidän hiivatulehduskierteensä katkeamaan.

Vaikka kuppi ei olekaan kertakäyttöinen, se on terveyden kannalta parempi vaihtoehto kuin tamponi, sillä kuppi ei vaikuta emättimen kosteustasapainoon. Lisäksi kupin materiaali (silikoni tai luonnonkumi) ei säännöllisesti puhdistettuna anna kasvualustaa haitallisille bakteereille, siispä TSS:n (Toxic Shock Syndrome) riski on olematon. Ainuttakaan TSS-tapausta ei ole kupin käyttäjien keskuudessa raportoitu koko kupin olemassaoloaikana.

Kuva: http://ahokoivu.sarjakuvablogit.com/2008/12/23/2312/ 

Taloudellisuus ja ekologisuus

Kertakäyttöiset kuukautissuojat eivät ole halpoja. Yhden paketin hinta ei välttämättä lohkaise suurta lovea lompakkoon, mutta kun tarkastellaan loppusummaa, totuus paljastuu. Vaikka kuppi voi kertasijoituksena tuntua kalliilta, se maksaa itsensä takaisin muutamassa kuukaudessa. Kannattaako maksaa kuukautissuojista elämänsä aikana reilusti yli 2000 euroa, kun reilu 200 euroakin riittäisi?

On myös syytä muistaa, mitä kertakäyttöisille kuukautissuojille niiden käytön jälkeen tapahtuu. Kertakäyttösiteitä tuodaan Suomen kaatopaikoille arviolta 300 miljoonaa kappaletta vuodessa, tamponit puolestaan päätyvät kielloista huolimatta yleensä viemäriin. Kumpi on mielekkäämpi ajatus – tuottaa elämänsä aikana lähemmäs 10 000 siteen jätevuori, vai vaihtoehtoisesti vain muutaman kupin kokoinen keko? Siteet eivät kaatopaikoilla juurikaan maadu, koska ne sisältävät runsaasti muovia. Tamponeissakin on epäorgaanisia valmistusaineita, joten nekään eivät ole järin ekologisia.

Kymmenen syytä valita kuukautiskuppi

1. Kuukautiset eivät enää kahlitse ja rajoita elämääsi. Sanoja "mukavuus" ja "kuukautiset" voi vihdoin käyttää samassa lauseessa.
2. Kupin käyttäjänä nukut yösi kunnolla, etkä vain torku epämukavasti. Lisäksi alastomana nukkuminen on mahdollista mihin aikaan kuusta tahansa.
3. Ns. mummoalkkareiden käyttö kuukautisten aikana on historiaa, kun et joudu pelkäämään alushousujen sotkeutumista tai huolehtimaan siteen paikallaan pysymisestä. Kuppi ei aseta rajoitteita muillekaan vaatevalinnoillesi.
4. Yleisissä saunoissa ja suihkutiloissa ollessasi jalkovälistäsi ei roiku paljastavia lankoja tai valu verivanaa reidelle. Lauteetkin pysyvät puhtaina.
5. Yksi kuppi riittää, sillä se ei lopu kesken, ja voit heittää hyvästit "rankkojen päivien" ja "niukkojen päivien" suojille. Et myöskään joudu enää kantamaan vaihdokkeja mukanasi.
6. Kylpyhuoneesi pieni roskakori ei täyty ennätysvauhtia eikä ala haista.
7. Kuppi ei liimaannu hiostavasti persvakoon, kutita, aiheuta ihoärsytystä tai tunnu muutenkaan kurjalta. Kuppi ei myöskään kuivata limakalvoja ja on tamponia hygieenisempi vaihtoehto, joten TSS-riski on olematon.
8. Suuren vetoisuuden ansiosta et joudu ravaamaan vessassa tunnin välein suojaa vaihtamassa.
9. Et joudu enää huomioimaan kuukautisia budjetissasi.
10. Kupin käyttäjänä teet palveluksen ympäristölle – myös sosiaaliselle ympäristöllesi, sillä kuukuppi vähentää menkoista johtuvaa ketutusta.

(Ylläoleva teksti kopioitu kuukuppikunnan nettisivuilta)

 Kiinnostuitko? Vierailehan esimerkiksi täällä. Sivustolta löytyy paljon tietoa ja loistavia vinkkejä.


Kiitos oman uteliaisuuteni, löysin tämän loistavan keksinnön n. 15 kesäisenä. Siitä lähtien olenkin ollut täysin varma yhdestä asiasta; muuhun en enää vaihtaisi! 


Löytyykö lukijoista muita kupittajia? 

Kommenttiboksiin saa vapaasti avautua omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan kuukuppiin liittyen.