Haluan tässä välissä painottaa, ettei erityisherkkyys ole mikään tarkka "lokero". Kaikki erityisherkät eivät ole siis kopioitaan toisistaan. Vaikka yhdistäviä piirteitä on toki paljon, löytyy erityisherkistä esim. introverttien lisäksi myös ekstroverttejakin! (Jos tämä erityisherkkyys on aiheena tuntematon, suosittelen tutustumaan esim. tähän sivustoon.)
Mitä kaikkea erityisherkkyys on sitten minulle opettanut?
Luonteestani
Varmasti tärkein mitä olen tämän termin myötä oppinut, on se, että olen oppinut hyväksymään itseni ja kaikki hassut luonteeni koukerot. Olen hyvä ja riittävä juuri tällaisena.
Oman tilan tärkeydestä
Oma aika on ollut minulle aina todella tärkeää. Saan parhaiten ladattua akkuni, kun saan olla silloin tällöin omassa "kuplassani", ja tehdä minulle tärkeitä asioita. (Ja haluan painottaa, ettei kyse siis ole mistään ihmiskammosta!) Olen oppinut, että jaksan paljon paremmin, jos akkuni ovat tarpeeksi ladatut. Parhaita ovat hitaat aamut, jolloin voi vain uppoutua omiin juttuihin (kuten vaikka nyt tähän kirjoittamiseen), juoda kahvia lempparikahvikupista ja fiilistellä musiikkia ja sitä kiireettömyyttä.
Aistiherkkyydestä ja empatiasta
Olen aina ollut luonteeltani tietyllä tapaa tarkkailija. Katselen ympäristöä, ja ihailen sen pieniäkin yksityiskohtia. Rakastan varjojen kuviointeja seinillä, auringon maalaamia raitoja, kimmeltävää glitterimäistä pakkaslunta ja vesipisarahelmiä nurmikoilla. Rakastan ensimmäistä kevään vivahdetta tuulessa, ja sitä miten syksyllä ensimmäiset pakkasaamut tuoksuu omenille. Tietyn leipomon tuoreen leivän tuoksu saa minut palaamaan aikaan, jolloin olin pieni lapsi, ja asuttiin rivitalossa. Myös kadulla vastaan tulevien ihmisten hajuvedet saattavat muistuttaa minua ystävistäni, joilla on ollut joskus sama tuoksu. Minulla on myös todella tarkka kuulo, ja sen ansiosta säikähtelen todella helposti ja toisaalta myös kuormitun jos joudun olemaan kauan suuressa melussa. (Lisäksi en pysty kunnolla keskittymään hälinässä, ja siksi laitankin esim. radion pois päältä, kun parkkeeraan auton.)
Olen myös todella empatiakykyinen ihminen. Aistin todella helposti muiden mielentilat, ja otan aina huomaamattani murheista osan harteilleni. Toisen suru saa minunkin sydämeni särkymään, ja toisaalta myös toisen onni saa minutkin säteilemään. Koen erilaiset ristiriitatilanteet todella kuormittavina, enkä saa mielenrauhaa, ennen kuin jokin asia on selvitetty. Myös muiden ihmisten väliset ristiriidat painavat mieltä. Ikävät sanat jäävät kaikumaan päähäni pitkäksi aikaa, ja menee tovi, ennen kuin saan ne sieltä häädettyä. Lisäksi otan asiat usein liiankin henkilökohtaisesti.
Aistiherkkyys ja empatiakyky ovat ehkä vahvimpia piirteitäni. Niiden vaikutuksesta olen juuri sellainen kuin olen. Olen oppinut käyttämään niitä myös vahvuuksinani, esim. luovuutenikin kumpuaa mm. tätä kautta.
Kuormittumisesta ja itsensä kuuntelemisen tärkeydestä
Koska kehoni tuntuu kokoajan käyvän ns. "ylikierroksilla", se kuormittuu helposti. Esimerkiksi stressi, kiire ja lyhyet yöunet vaikuttavat minuun todella vahvasti, ja palautumiseen menee usein todella kauan. Kiire ja stressi laukaisevat minussa vielä todella helposti riittämättömyyden tunteen, joka tuntuu painavalta harteilla. Olen oppinut, että itsensä kuunteleminen on todella tärkeää. On opittava joskus sanomaan asioille "ei", ja levättävä silloin kun siltä tuntuu. Ei aina tarvitse jaksaa olla se superihminen! Sitäpaitsi sitä jaksaakin paljon paremmin, kun on keho ja mieli tasapainossa!
Ystävystymisestä
Olen oikeastaan aina ollut vähän sellainen yksinäinen susi, tai musta lammas. Jos muistelen lapsuuttani, muistan aina mieluummin leikkineeni yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa, kuin isossa porukassa. Minulla onkin oikeastaan aina ollut vain muutama hyvä ystävä, ja loput sitten sellaisia hyvän päivän tuttuja/kavereita. Joillakin on todella liukuva raja ystävien ja kavereiden välillä, mutta minulla se raja on todella selvä. Olen aina ollut tarkka ystävieni suhteen, ja siksi olenkin laskenut lähelleni vain sellaisia tyyppejä, joiden kanssa olen kokenut jo oikeastaan alusta alkaen tietynlaisen yhteyden. (Sitä on vaikea selittää!)
En ole koskaan ollut oikein sellaista smalltalk -tyyppiä. Rakastan enemmän keskusteluja, jotka vievät syvemmälle. Olen muutenkin uudessa porukassa aina se "ujo ja hiljainen", joka tarkkailee muita. Lämpenen hitaasti ja siksi uskaltaudun keskusteluun vasta sitten, kun löydän jotain sellaista, johon osaan osallistua. Jotkut ihmiset ajattelevatkin minusta tämän ensivaikutelman perusteella, että olen jotenkin kylmä, etäinen tai että minua ei kiinnosta tutustua, vaikka tosiassa tilanne voikin olla täysin päinvastainen. Moni ei tunnu ymmärtävän, että sosiaalisuuttakin on todella paljon erilaista. Myös se, että osaa olla hiljaa ja kuunnella, on sosiaalisuutta. Tämän takia joku voikin kokea ystävystymisen kanssani vähän vaikeaksi ja hitaaksi. Olen kuitenkin ystävystymisestä oppinut sen, että kun kohdalleni sattuu ihminen, joka on samalla aaltopituudella kanssani, tunnen heti, että voin olla täysin oma itseni, ilman että se herättäisi toisessa minkäänlaista kummastusta tai kysymyksiä. Ystävän kanssa voi vaikkapa istua kahdestaan hiljaa puiston nurmikolla, ja olla ahdistumatta siitä puhumattomuudesta. Nauttia siitä hiljaisuudesta, ja olla vain. Ystävä on sellainen, jonka kanssa juttu tuntuu jatkuvan aina siitä mihin se viimeksi jäi, vaikka välissä olisi vaikka vuodenkin mittainen tauko. Ystävä on se, johon voi luottaa, ja jonka tietää olevan siinä vierellä, oli sitten kyse iloista tai suruista.
Ulkopuolisuuden tunteesta
Ulkopuolisuuden tunne on vahvin epävarmuuden tuoja. Olen aina ollut pohdiskelija, ja tästä syystä olen koko ikäni tutkiskellut myös mm. mieleni syövereitä. Muistan aina mm. yläasteelta sen, kuinka halusin vain rohkeasti kulkea omia polkujani. Olla aidosti juuri minä. Minua ei kiinnostanut maistaa tupakkaa, tai juoda alkoholia kuten muut, koska se ei ollut sitä mitä itse halusin. En ole koskaan ollut sellainen, joka alistuisi sosiaalisen paineen alla tekemään jotain sellaista mikä ei ole minua. Mielummin olin se vähemmän suosittu ja ulkopuolinen (mutta oma itseni), kuin suosittu, joka yrittää olla jotain mitä ei todellisuudessa todellakaan edes ole.
Kuten ystävystymiseen liittyen jo aiemmin mainitsin, olen uudessa porukassa aina se hieman etäinen tarkkailijatyyppi. Se voi myös joskus laukaista minussa ulkopuolisuuden tunteen. Joskus se voi olla pientä ja ohimenevää, joskus se on niinkin ylitsepääsemätöntä, että mielummin vain poistun tilanteesta. Olen useinkin ollut tilanteessa, jossa minut on huomaamatta jätetty ulkopuolelle. Kun ei ole alusta alkaen sosiaalinen höpöttelijä, tietyt ihmiset luokittelevat minut automaattisesti tietyllä tavalla, eivätkä välttämättä ymmärrä, että sen kuoren alla voisi olla paljon muutakin.
Tämä ulkopuolisuuden tunne on sellainen, jonka kanssa minulla on vieläkin todella paljon työstettävää.
Asioiden syvällisestä käsittelystä
Olen pienestä pitäen ollut rauhallinen pohdiskelijaluonne. Pohdiskelen paljon sellaisiakin asioita, joita jotkut eivät edes tajua, että voisi pohdiskella. Minusta on ihanaa ja rentouttavaakin tarkkailla ihmisiä. Mietin, että mistähän he ovat tulossa, minne menossa? Mitähän heille kuuluu, ja että mistähän he haaveilevat? Ovatko he onnellisia? Mietin miksi tuntemattoman vastaantulijan silmissä on niin paljon surua, ja miksi toisella kihisevää raivoa? Sitten on silmiä, joista näkee onnen, ja sitä miettii, että mitähän ihanaa heille on juuri tapahtunut.
Olen aina pohdiskellut elämäni varrella tapahtuneita asioita todella syvällisesti. Ihan jokaista tapahtumaa. Syitä ja seurauksia. Sitä pohtii mitä on oppinut, ja että mihin haluaa jatkossa elämässään panostaa. Olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Joskus sitä vain täytyy uskaltautua ulos mukavuusalueeltaan! Pohdiskelun ansiosta näen myös negatiivisissa asioissa ne aurinkoisetkin puolet. En ehkä heti, mutta viimeistäänkin vuosien päästä.
Onko siellä ruudun toisella puolella erityisherkkiä? Millaisia ajatuksia teissä heräsi? Kenties samaistumisia, vai täysin jotain erilaista?
