Sunnuntaina keinuttiin tuttuihin ja mahdottoman rakkaisiin maisemiin, Ulko-Tammioon. Kun on käynyt jossakin paikassa ihan pienestä pitäen, sitä on jotenkin kasvanut siihen paikkaan niin tiukasti kiinni, että se tuntuu kodilta. (Tiedätte varmasti mistä puhun.) 

Lähtiessä rinnassani oli tulevan syksyn uusien tuulien aiheuttama stressimöykky, mutta tiesin, että tämä paikka tarjoaa juuri oikeaa lääkettä näihin mietteisiin. Ja sitähän se oli. Oli nimittäin aikaa tuijotella kallioille hiljaa vyöryviä aaltoja, purppuraiseen horisonttiin laskeutuvaa aurinkoa ja uppoutua omiin ajatuksiin. Sai rauhassa käydä läpi kaikenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, ja nähdä asioiden puolet, rehellisesti, avoimesti, mutta myös toiveikkaasti.

Ja jälleen tänäkin vuonna katsoin itseäni ulkohuussin käpyjen koristamasta peilistä, ja totesin mielessäni: "Sinä pieni urhea nainen, sinusta on vielä vaikka mihin, älä luovuta! Usko itseesi, ja näytä niille!"  

Ja niinhän minä aion.



Ulko-Tammio, nähdään taas ensi kesänä! 
(Jos haluat lukea lisää tarinoita Ulko-Tammiosta, klikkaa tästä!)

Näillä kallioilla, kuin kävelisi maailman laitamilla. Horisontissa keinuva ääretön meri, purppuraiseksi värjäytynyt taivas ja ympärillä heinäsirkkojen ja lintujen yhteinen konsertti. Pehmoisesti keinuvat veneet, rantaa silittävät laineet. 

Näillä kallioilla, kuin sylissä olisi. Työkiireet ja stressi ovat jääneet kauas mantereelle - mieli tuntuu keveältä. Ajatukset eivät harhaile, keskityn täysillä joka hetkeen. 

Nämä kalliot, jalkojeni alla polttavat. Istun rantakivelle, lasken jalkani mereen ja annan levän kutitella jalkapohjiani. Suljen silmät, annan kevyen tuulen heilutella tukkaa ja kuuntelen kuinka maa alla hengittää.



(Rakas Ulko-Tammio, nähdään taas vuoden päästä!)

Kerran kesässä sen käsittää, vois vaikka tyynten vetten päällä kävellä

Viikonlopun saldona mm. rutkasti uusia pisamia, rusketusrajat (vihdoin), ja kallioilla poltetut varpaat. Seikkailua saaren uumenissa, varovaisia askelia säkkipimeässä tunnelissa ja ilon kiljahduksia tyrskyjen keskeltä. Sileää kalliota kilometritolkulla, ruohikossa sirittävät sirkat ja peilityyneen häviävä horisontti..

Näihin kuviin, näihin fiiliksiin on kovinkovin haikeaa loma päättää. Vuoden päästä, tulen Ulko-Tammio uudelleen luoksesi, ja kerron jälleen kuulumiseni, ja sen, mitä olen taas vuodessa oppinut! Vuoden päästä katson itseäni siitä samasta tutusta ulkohuussin peilistä, kuin monia monia vuosia sitten, ja tarkastelen jokaista uutta pisamaa ja merkkiä ihollani. 

Tälle saarelle olen 25:n vuoden aikana kertonut monet ilot, surut ja salaisuudet. Olen istunut monia tunteja rantakallioilla, tuijottaen hypnoottisesti keinuvaa merta. Kuunnellut paratiisiääniä, ja uppoutunut omiin ajatuksiin. Unohtanut stressin, kiireen ja työt. 

Tämä paikka on minulle kuin toinen koti. 

Sydämestäni tulee aina löytymään paikka, jossa on tilaa merelle, sillä onhan rakkaus merta kohtaan yhtä ääretön, kuin meri itsessään.

Paratiisisaari nimeltä Ulko-Tammio

Olin viikonlopun paikassa, jossa olen käynyt vaahtosammuttimen kokoisesta asti. Saaressa, jonne on rannasta lähemmäs 3:n tunnin ajomatka, ja josta näkee Venäjän rajalle asti.

Papan tekemä paatti on jo monia vuosikymmeniä nähnyt, ja monet myrskyt kuin peilityynetkin kokenut. Se on nähnyt meidän vaiheet, lapsuudesta aikuisuuteen. Tämän mahdottoman rakkaan kelluvan kesämökkimme pappa halusi aikoinaan nimetä minun mukaani. Mikä kunnia!

Näitä maisemia olen useasti katsellut, ja omiin ajatuksiini uppoutunut. Kaukana kaupungin meluista, keskellä väreilevien aaltojen. Saarella, jota ympäröi kilometritolkulla ihon sileä kallio, ja jonka säröiset yksityiskohdat muistuttavat sodasta. 

Kallioiden yllä näkyy vanhoja tykkejä, ja niitä katsellessani uppoudun aina hetkeksi miettimään, millaista se sota mahtoikaan aikoinaan olla. Noin kauniissa paikassa!

Aika on pysähtynyt. Olen unohtanut mikä päivä on, tai paljonko kello on. Olen sulkenut kännykän, enkä edes kaipaa Internettiä. Mieli tuntuu puhdistuvan kelluessani meressä, vihreiden levämattojen kutitellessa ihoani. Pinnan alla on paljon mysteerejä tutkittavana, ja pieniä kaloja uiskentelee ympärillä leväisten kivien. Aallot vyöryvät rantaan, ja kallio jalkapohjieni alla polttaa.

Jatkan matkaani tornille. Askeleeni ovat keveitä, ja vanhat laudat jalkojeni alla vienosti narahtelevat. Nojailen kaiteeseen, ja katselen jokaiseen ilmansuuntaan. Merta on joka puolella, äärettömästi. Olen unohtanut miltä stressi tai kiire tuntuu.

Tuntuu kevyeltä!

Aamuisin noustiin aikaisin, miehet hakivat verkkoja ja me keittelimme äidin kanssa aamukahvit. Tuon saman pöydän ääreen, olemme jo monien vuosien saatossa kokoontuneet. Siinä on jo omanlaisensa tunnelma, kun juo aamukahvia hiljaa keinuvassa veneessä, ja katselee aamuauringon värjäämiä mäntyjä.

Minä niin rakastan tätä paikkaa!

Se on kuin toinen kotini. (Ja tulee aina olemaan.)

Kansallispuisto, tuo rakas saaremme Ulko-Tammio, tulen taas ensi kesänä,

vuotta vanhempana, ja taas uusia asioita kokeneempana! 

♡: Emmi