Sunnuntaina keinuttiin tuttuihin ja mahdottoman rakkaisiin maisemiin, Ulko-Tammioon. Kun on käynyt jossakin paikassa ihan pienestä pitäen, sitä on jotenkin kasvanut siihen paikkaan niin tiukasti kiinni, että se tuntuu kodilta. (Tiedätte varmasti mistä puhun.) 

Lähtiessä rinnassani oli tulevan syksyn uusien tuulien aiheuttama stressimöykky, mutta tiesin, että tämä paikka tarjoaa juuri oikeaa lääkettä näihin mietteisiin. Ja sitähän se oli. Oli nimittäin aikaa tuijotella kallioille hiljaa vyöryviä aaltoja, purppuraiseen horisonttiin laskeutuvaa aurinkoa ja uppoutua omiin ajatuksiin. Sai rauhassa käydä läpi kaikenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, ja nähdä asioiden puolet, rehellisesti, avoimesti, mutta myös toiveikkaasti.

Ja jälleen tänäkin vuonna katsoin itseäni ulkohuussin käpyjen koristamasta peilistä, ja totesin mielessäni: "Sinä pieni urhea nainen, sinusta on vielä vaikka mihin, älä luovuta! Usko itseesi, ja näytä niille!"  

Ja niinhän minä aion.



Ulko-Tammio, nähdään taas ensi kesänä! 
(Jos haluat lukea lisää tarinoita Ulko-Tammiosta, klikkaa tästä!)

Näillä kallioilla, kuin kävelisi maailman laitamilla. Horisontissa keinuva ääretön meri, purppuraiseksi värjäytynyt taivas ja ympärillä heinäsirkkojen ja lintujen yhteinen konsertti. Pehmoisesti keinuvat veneet, rantaa silittävät laineet. 

Näillä kallioilla, kuin sylissä olisi. Työkiireet ja stressi ovat jääneet kauas mantereelle - mieli tuntuu keveältä. Ajatukset eivät harhaile, keskityn täysillä joka hetkeen. 

Nämä kalliot, jalkojeni alla polttavat. Istun rantakivelle, lasken jalkani mereen ja annan levän kutitella jalkapohjiani. Suljen silmät, annan kevyen tuulen heilutella tukkaa ja kuuntelen kuinka maa alla hengittää.



(Rakas Ulko-Tammio, nähdään taas vuoden päästä!)

Välillä sitä on vähän hukassa
mutta se on ihan okei

sillä kaikki kuitenkin aina selkenee aikanaan

Kun ruskalehdet rapisee kenkien alla, järvi pitää rauhoittavaa huminaansa. 

Vastarannalla keinuu upea ruska, minä astelen niljakkaita rantakiviä pitkin. 

Ensimmäisiä lumihiutaleita leijailee ilmassa,

minä tunnen talven hitaasti lähemmäs astelevan.

Kiitos kuvista Eerikalle!

Kuvissa: Eerika

R a k a s t a n  s y k s y ä !

Kamerarakkautta

Kokoelmani näyttää tällä hetkellä tältä! Olen aikas tyytyväinen, vaikkakin edessä on kolmannen hyllylevyn ostaminen, sillä eihän nämä 18 kaunokaista oikein mitenkään sievästi mahdu kahdelle hyllylle.. (Jos et nyt ole ihan perillä, että mistä puhun, niin klikkaahan tästä, ja kurkkaa meidän asunnon "kameraseinämää!")

Mi(t)kä on teidän lemppari(t)?

Itse olen rakastunut mm. kolmanteen, kuudenteen ja seitsemänteen. (Lisäksi tunnearvoa on mm. viidennellä, sillä se on papan vanha kamera!)

Käytiin Emilian kanssa valokuvausreissulla vanhalla tulitikkutehtaalla. Naureskeltiin sitä, kuinka samiksilta näytettiinkään; Emilia punaisessa takissaan, sininen reppu selässä, ja minä sinisessä takissa, punainen reppu selässä! Ja kameroita tietenkään unohtamatta!

Tuo tulitikkutehdas on muuten melkoisen hieno paikka! Se tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä, sillä jokaikinen kerta kun siellä käy, se tuntuu uudelta. Seinien maalaukset ovat erilaisia, ja asiat siirtävät paikkojaan. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun vastaan ei tullut muita seikkailijoita. (Ehkäpä se johtui siitä, ettei kukaan muu hullu ole 10 jälkeen arkiaamuna ulkoilemassa vanhan tehtaan raunioissa..) 

Pakkanen nipisteli poskia, ja lopulta jouduttiin lähtemään kohmeisina pois tehtaalta, vaikka muutama paikka jäikin taas näkemättä. Retki päättyi ihanaan Pannu & Huoneelle, jossa herkuttelimme kaakaon ja tuoreiden korvapuustien kera. Kellokin taisi tuossa kohtaa olla vasta 12, mutta juuri tuollainen "lounas" oli sopiva siihen hetkeen.

Ihanaihanaihana vapaapäivä!

♡: Emmi

PS. Vastailkaahan jookos tuohon aiempaan postaukseen. Olen hirmu utelias!