R a k a s t a n  s y k s y ä !

Sunnuntai on näyttänyt mm. tältä:

  (Kaksi ensimmäistä otosta ovat Suvi-Marjan käsialaa)

Kahvilakerhon tyttöjä, kahvia, teetä, herkkuja notkuva brunssipöytä, eikä kiire mihinkään. 

Ihana ihana sunnuntai!

Löytö

Monia vuosia hukassa olleena,

tunnen vihdoinkin löytäneeni itseni.

Millainen olen,
ja miksi olen juuri sellainen kuin olen.

Kiitos Janna Satrin ja Sisäinen lepatus -kirjan. (Jota lukiessa minun teki mieli itkeä onnesta!)

Olen niin pitkään kuin muistan tuntenut itseni aina porukassa ulkopuoliseksi.

Olen ollut se yksinäinen susi,
musta lammas,
miten sen nyt haluaakaan ilmaista.

Olen ollut aina se sivusta seuraaja,
kuuntelija,
hiljainen pohdiskelija.

Se tyyppi, jonka päässä on miljoonia ajatuksia (mutta joka ei niistä juurikaan höpise).
Se, joka huomaa pieniä yksityiskohtia, joita kaikki eivät edes huomaa.

Se, joka ei herkästi laske ihmisiä lähelleen, vaan lämpenee hitaasti.
Se, joka viihtyy paljon omissakin oloissa. (Vaikka rakastaakin ihmisiä)

Se, joka reagoi herkästi tuoksuihin, ääniin ja valoon.
Se, joka aistii herkästi muiden mielialoja, ja kokee pienetkin ristiriidat todella raskaina.

Se, joka ottaa aina herkästi itseensä.
Se, joka luulee aina vian olevan itsessään.

Se, joka välillä tuntee kantavansa koko maailman kipuja olkapäillään,

Se, joka tunsi lapsena jo olevansa se erilainen.

Sellaista on ollut olla juuri minä.

Sellaista on olla erityisherkkä.

Nyt aikuisena,

itseni löytäneenä,

tunnen oloni vahvemmaksi kuin koskaan.

Vihdoinkin kaikelle tälle,

näille ajatuksille,

niille fiiliksille,

on vihdoinkin selitys.

Tunnen itseni ehjemmäksi,

Päivä päivältä.



Ps. Löytyykö lukijoista erityisherkkiä? Kommentoithan.

  

Olisi ihanaa jakaa näitä fiiliksiä samanhenkisten kanssa!

Voi kahvilakerho ja tytöt, 

ootte parhautta!

T:

Aina sitä säpsähtää, kun tuntee ensi kertaa viileämmän tuulen poskipäillä, ja sateen, joka ei tunnukaan enää kesän lämpöiseltä. Sitä kaivaa kaapista ne söpöt viininpunaiset kumisaappaat, ihanan pehmoiset neuleet ja kaulahuivit. Aamuisin on aina vain pimeämpää, ja väsymys painaa entisestään. Joko se kesä taas meni? Sitä muistelee haikeana lämmintä kesätuulta, ja merta, jonka aallot kutittelivat varpaita. Niitä lämpöisiä (tai oikeastaan tulikuumia) kallioita, joilla makoili kesän ääniä kuunnellen. Lukuisia piknikkejä puiden varjossa, ja paljain varpain nurmikolla kävelyjä.

Kesä oli hyvä, hurjan hyvä. Haikeana sanon taas heipat, ja toivotan syksyn sydämellisesti tervetulleeksi. Rakastan pimeneviä iltoja, kynttilöitä, neuleita, kaulahuiveja ja kahviloihin käpertymistä.

Syksy, olen valmis!