perjantai 12. huhtikuuta 2019




Kuukaudet ovat jälleen juosseet melkoisella vauhdilla, ja ehkä ihan hyvä niin, sillä pimein vuodenaika ei taida olla oikein minua varten. Nyt ollaan onneksi jo keväässä, mutta voisin siltikin palata lyhykäisesti vielä alkuvuoteen.

Vuosi vaihtui ja toi tullessaan taas omat uudet kuvionsa. Tammi-helmikuu meni yllätyksellisesti todella nopeasti, ja siitä piti huolen yhteensä10:n viikon mittainen työharjoittelu. Muistan tammikuun alussa ajatelleeni, että mitenhän taas selviän näistä pimeistä aikaisista aamuista. Mutta nopeammin kuin huomasinkaan, oli saapunut maaliskuu. Ihanaa, vihdoinkin kevät! 

Harjoittelut antoivat taas niin paljon! Ihmisten parissa työskennellessä tulee nähtyä iloa, naurua ja toisaalta myös surua ja elämän rajallisuutta. Herkkänä koen nuo kummatkin ääripäät aika vahvasti, mutta olen oppinut, ettei sitä tarvitse hävetä. Minusta ei varmasti koskaan saa kylmänviileästi työskentelevää hoitajaa. Jos kohtaan surua, otan siitä pakosti aina osan siinä hetkessä myös itselleni. Ammattitaitoa onkin sitten osata laskea siitä tunteesta irti, kun työpäivä päättyy. Kaikkea ei nimittäin todellakaan saa kantaa mukanaan töistä kotiin!

Olen useasti miettinyt, mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi ja mikä kaikki olisikaan jäänyt oppimatta ja kokematta, jos en olisi uskaltanut rohkeasti hypätä kohti tuntematonta. Vaikka olen se sama nainen kuin muutama vuosi sitten, tuntuu, että ymmärrykseni on kasvanut lisää vielä monen monta metriä.



Vaikka alkuvuosi tuntui vilistäneen vauhdilla, sain vapaa-ajalla aikaiseksi monet suloiset kirjoneulomukset. Käsityöt ovatkin olleet minulle sellainen henkireikä, paikka rentoutua ja käydä rauhassa omia ajatuksia lävitse. Ja kyllähän sitä on hirmuisen ihanaa pukeutua omiin luomuksiinsa, kun tietää, etteivät samat kävele vastaan ainakaan ihan heti.



Maaliskuulle mahtui myös ystäväni kolmekymppiset Helsingissä! Tuli myös ensimmäistä kertaa matkustettua yöbussilla takaisin kotiin, josta totesinkin lopuksi, ettei se ole ehkä suotuisin tapa minulle, joka tulee jokseenkin helposti pahoinvoivaksi, kun ei näe vilisevää maisemaa ikkunasta. (Tilannetta ei myöskään helpottanut kuskin hurjasteleva ajotyyli tai se, että väsytti ihan mielettömästi.)



Harjoittelujen päätteeksi meillä oli ruhtinaallinen kahden viikon hiihtoloma, ja se oli kyllä todella paikallaan! Kun oli 10 viikkoa ollut henkisesti ja fyysisestikin ajoittain aika äärirajoilla, teki todella hyvää pysähtyä kunnolla ja ladata akut täyteen kevään opiskelua varten.



Täytin aprillipäivänä 30, ja se tuntuu jotenkin todella hurjalta! Vuodet juoksee vauhdilla, mutta en siltikään onneksi tunne vielä minkäänlaisia ikään liittyviä kriisejä. Ja niin haluaisinkin sen pitää!

Mitä teille kuuluu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti