keskiviikko 9. marraskuuta 2016

"Peilistä tuijotti nainen, jota en enää tunnistanut."

Olen todella pitkään (ja pelonsekaisin tuntein) miettinyt tämän postauksen julkaisua, koska se on niin henkilökohtainen. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että miksipä ei, olenhan vastaavia joskus aiemminkin kirjoitellut! Päässäni on kuitenkin jo pidemmän aikaa pyörinyt näitä erilaisia, ei niin mukavia ajatuksia, ja ne ovat vaikuttaneet muun elämän lisäksi myös tietysti blogiinkin hiljaisuuden muodossa. Nyt kuitenkin tuntuu oikealta valaista teillekin näitä mieleni koukeroita!

Lähdetään vaikka nyt siitä liikkeelle, että olen työssä, joka osaa olla fyysisesti kuin henkisestikin todella raskasta. (Tärkeänä taustatietona mainittakoon vielä se, että olen luonteeltani todella täsmällinen ja tunnollinen, ja osaan olla itselleni välillä todella ankara, mitä tulee esim. työpanokseeni.) Olen kärsinyt pitkään stressistä, ja lisäksi nyt myös kehoni on alkanut näyttämään hajoilemisen merkkejä. (Tällä hetkellä käyn fysioterapiassa.) On kipuja, on stressiä ja on huonosti nukuttuja öitä. Ja kun tätä on jatkunut monta kuukautta putkeen, voi kuka tahansa kuvitella, ettei siitä voi seurata mitään kovin hyvää. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole nähnyt ystäviä hetkeen, eikä toisaalta ole oikein energiakaan. Sairaslomallekaan ei halua jäädä, ettei olisi muille vaivaksi. Noidankehä on valmis! Keväällä ajattelin, että josko sitä lähtisi opiskelemaan, jotta pääsisin aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä. Ja no, pääsykokeet menivät mönkään, en päässyt opiskelemaan. Se taisi olla ns. viimeinen tikki tämän kaiken jälkeen. Vaikka pitkään jaksoinkin esittää, että kyllä kaikki on hyvin, ja että kyllä kaikki vielä järjestyy, tiesin sisimmässäni, etten todellakaan voinut hyvin. Olin turhautunut, väsynyt, yksinäinen ja alakuloinen. Peilistä tuijotti nainen, jota en enää tunnistanut. Tajusin, että nyt on asioiden muututtava!

Tänä kesänä vihdoinkin uskalsin myöntää ongelmani ensimmäistä kertaa ääneen myös ystävilleni. Siinä minä istuin kyyneleet silmissä, ja sain sanottua, että: "Mä oon ihan loppu." Sillä samaisella hetkellä tunsin, kuinka painoa tippui harteiltani. Oivalsin, etten voi jatkaa näin enää pidempään. Nyt oli viimeistäänkin aika pystähtyä, ja kuunnella omaa kehoa.


Asian myöntämisen jälkeen olo on ollut kevyempi. Otin kesällä ystävien neuvoista vaarin, ja olen siitä lähtien panostanut itseeni. Olen mm. opetellut sanomaan "ei", ja yrittänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa. Olen levännyt aina kun on siltä tuntunut. Olen laskenut todella korkealla ollutta rimaani, ja opetellut olemaan lempeämpi itselleni. Lisäksi olen jälleen löytänyt itseni omien harrastusteni parista, mm. askartelut, käsityöt ja värityskirjat ovat olleet henkireikiäni viime aikoina.

Olen tässä nyt varovaisesti tunnustellut fiiliksiäni, ja huomannut, kuinka nämä kesäiset päätökset ja teot ovat nyt saaneet valon varovaisesti paistamaan tähän risukasaani. Paljon on vielä työtä edessä, mutta vihdoinkin näen toivoa kaiken tämän jälkeen. Pieniä askelia, pieniä askelia!

Lopuksi haluan vielä pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka nyt kummastelevat sitä, miksi en ole heille asiasta kertonut. Yksinkertaisesti: En vain ole pystynyt. Ehkä siitä kertoo myös se, etten pitkään osannut myöntää edes itsellenikään miten suuresta ongelmasta loppujen lopuksi on ollut kyse.


PS. Rakkaat ihmiset, kuulostelkaa vointianne ahkerasti, ja uskaltakaa jooko puhua niistä huonoista tuntemuksista hetimmiten jollekin, ettei ne kasaannu kuten minulla! (Jaettu murhe on aina puolitettuna kevyempi kantaa!)

PPS. Mikäli joku tunnistaa itsensä tekstistä, saa toki jakaa omat kokemuksensa! Miten korjasit tilannetta, ja millaiset jutut toivat energiaa arkeen?

4 kommenttia:

  1. Kiitos tästä rehellisestä postauksesta! Halauksia sinne! ♥

    VastaaPoista
  2. Mulle vuosi 2015 oli se kun mentiin pohjilla. Vuoden alussa jäin työttömäksi, sitten kuoli koira. Työkkäri totesi yrittäjäksi enkä saanut rahaa mistään. Ulospäin olin ehkä pirteä, mutta en panostanut mihinkään. Lihoin, tylsistyin ja laiminlöin niin itseni kuin kumppanini. Uudenvuoden aikoihin oli semmoinen kiivaampi "kehityskeskustelu" joka muutti suunnan. Myönsin olevani lopussa ja lähdin nousemaan kuopasta. Aloitin treenaamisen ja laihduin kesään mennessä 10 kiloa. Pääsin töihin. Nyt vielä vaivaavat erillaiset krempat (lihaskivut, jännetupintulehdekset ) mutta niitä hoidetaan fyssarilla. Työ on raskasta, mutta pitää kehon aktiivisena. On hieno tunne kun pää on pinnalla ja siitä jaksaa vieläpä ponnistaa niin että saa altaan reunasta kiinni ��.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että kaikki kääntyi lopulta oikeaan suuntaan! <3

      Poista