Villatakkileirillä

Olen niin onnellinen. Niin onnellinen näistä tytöistä, tästä leiristä ja tästä voimaantumisesta! 

Oi villatakkileiri! 

Makoiltiin jälleen patjameressä, yllämme jouluvaloja ja viirejä. Rakensimme majan, jonka alla tuntui satumaiselta. Yöllä seikkailtiin säkkipimeydessä peltojen reunamilla ja katseltiin tähtiä. Aamut oli kauniita ja syksyn tuoksuisia. Seistiin laiturilla, ja ihailtiin vastarannan ruskaa, mikä näytti mahdottoman upealta sinistä järveä vasten. 

Syötiin hyvin, väriteltiin monta tuntia värityskirjoja ja askarreltiin puuhelmistä koruja ja avaimenperiä. Naurettiin posket kipeiksi, ja otettiin höpsöjä selfieitä. Kuunneltiin musiikkia, ja iho meni kananlihalle ukulelen soitosta ja laulusta, niin kaunista! Ei voinut kuin sulkea silmänsä, hymyillä ja hyräillä mukana.

Kiitos tytöt!
Kiitos, että teitte leiristä niin täydellisen, jälleen kerran!

(Kuvat 1,3 ja 7 ovat Amandan kamerasta. Viimein kuva on Eerikalta.)

(Viime vuoden leiristä (mikä oli muuten ensimmäinen laatuaan!) voit lukea tästä, ja tästä!)

Kaksi viikkoa sitten

Kun suunnitelmat eivät mene ihan nappiin, voi tilalle keksiä vielä siistimpiä juttuja. Spontaani idea nimittäin vei meidät maakuntamatkailemaan Repoveden kansallispuiston upeisiin maisemiin, ja sieltä vielä Verlaan! Pitkospuita pitkin kulkiessani tajusin, kuinka olenkaan ikävöinyt sitä fiilistä, mikä tulee metsässä kävellessä. Tuoksuja, luonnon ääniä ja upeita yksityiskohtia. Sitä fiilistä, kun unohtaa kiireen, stressin ja liikenteen melun, ja keskittyy täysillä juuri siihen hetkeen! Oi! Lopuksi kiivettiin ylväälle kalliolle, ja ihailtiin mielettömiä maisemia kera kahvin ja eväsleipien (jotka tietysti maistuivat parhaimmalle juuri tuollaisessa miljöössä)! 

Samana iltana kokoonnuttiin vielä ystävien kesken viettämään kesäiltaa. Kivuttiin jälleen perinteen mukaan Mielakan päälle, ja minut valtasi haikeus, sillä se hetki oli jotenkin vain niin kaunis. Oi kesäyöt, oi ystävät! Ja oi, miten täydellinen päivä!

Kun askeleet ovat keveitä

kun stressi on vain muisto

Kun aurinko maalaa kaiken oranssilla

annan tuulen heilutella hiuksia

Kun suljen silmät

nostan kasvot kohti aurinkoa

Annan itselleni aikaa hengähtää

Järven rannalla rakkaita ihmisiä siluetteina. Ilmassa tuoksu kesän, kengissä hippuisen hiekkaa. Horisontin metsiin laskeutuva aurinko. Vastarannan mustat sadepilvet, muualle matkaamassa. Aurinko hivelemässä poskia. Hymyyn kaartuvia suupieliä. Spontaani seikkailu kesäyössä. Askelia tuntemattomilla teillä. Vierailua tutulla (mutta unohdetulla) padolla, suojassa metsän vehreyden. Virtaavan veden rentouttava ääni. Pehmeä sammal jalkojen alla. Niin syvään hengittävä metsä.  

Auton radiosta soi Ultra Bra, iho nousi kananlihalle. 

Niin täydellistä.

"Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi."

Sunnuntaiseikkailulla

Sunnuntai on oiva seikkailupäivä. Käytiin Eerikan kanssa moikkaamassa karua, mutta omalla tapaa niin kaunista vanhaa tulitikkutehdasta. Seinillä koreilevat kuvat ovat kuin vaihtuva taidegalleria, jota jaksaa aina vain tutkailla, ihailla ja joskus hieman ihmetelläkin. Uudestaan ja uudestaan. 

Suurista ikkunoista oli satanut sisään runsaasti vettä, joka oli nyt pakkasen myötä jäätynyt massiiviseksi luisteluradaksi. (Mietinkin siinä liukastellessani, että olisiko sittenkin ollut fiksumpaa tulla luistimilla..) 

Päätimme vielä retken päätteeksi palkita itsemme lämpöisellä juomalla (viima tuntui luissa ja ytimissä asti) ja todella herkullisella suklaakakkupalalla.

Syksy on ehdottomasti parasta aikaa kaikenlaisille retkille ja seikkailuille. 

Ja tuo vanha tulitikkutehdas, se se osaa joka kerta yllättää! Viikoittain vaihtuvat graffitit saavat paikan näyttämään aina niin erilaiselta, uudelta ja mielenkiintoiselta. 

Oletteko te vierailleet tuolla?

(Tällä kertaa kuvasaldo jäi aiempia kertoja pienemmäksi, joten kurkatkaahan aiempia postauksia tulitikkutehdasvierailuilta tästä, tästä ja tästä!)

(Kurkatkaa tän naisen blogia!)

Viikonloppu oli kovinkovin hyvä. Oli rakkaita ihmisiä, hyvää ruokaa ja mahdottoman upeita lupiineja vasten auringonlaskua. Pelailtiin krokettia, grillailtiin ja kivuttiin pitkästä aikaa Kouvolan korkeimpaan kohtaan, ja muisteltiin hetkiä vuosien takaa. Aurinko laski mailleen, ja maalasi kaiken purppuralla. Haikeus hiipi, kun sunnuntaina kavuttiin bussiin rakas kisulainen sylissä ja vilkutettiin taakse jäävälle Kouvolalle. Nyt olemme jälleen Tampereella, ja puolet lomastani on vielä edessä. Vaikka on kylmää ja sateista, mieltä lämmittää nämä kuvat ja hetket! (Onneksi toinen puolisko lomastani on vasta heinäkuun lopulla, sillä eihän näillä keleillä pisamia ja rusketusta ole oikein ehtinyt tai pystynyt keräilemään.)

Käytiin Emilian kanssa valokuvausreissulla vanhalla tulitikkutehtaalla. Naureskeltiin sitä, kuinka samiksilta näytettiinkään; Emilia punaisessa takissaan, sininen reppu selässä, ja minä sinisessä takissa, punainen reppu selässä! Ja kameroita tietenkään unohtamatta!

Tuo tulitikkutehdas on muuten melkoisen hieno paikka! Se tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä, sillä jokaikinen kerta kun siellä käy, se tuntuu uudelta. Seinien maalaukset ovat erilaisia, ja asiat siirtävät paikkojaan. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun vastaan ei tullut muita seikkailijoita. (Ehkäpä se johtui siitä, ettei kukaan muu hullu ole 10 jälkeen arkiaamuna ulkoilemassa vanhan tehtaan raunioissa..) 

Pakkanen nipisteli poskia, ja lopulta jouduttiin lähtemään kohmeisina pois tehtaalta, vaikka muutama paikka jäikin taas näkemättä. Retki päättyi ihanaan Pannu & Huoneelle, jossa herkuttelimme kaakaon ja tuoreiden korvapuustien kera. Kellokin taisi tuossa kohtaa olla vasta 12, mutta juuri tuollainen "lounas" oli sopiva siihen hetkeen.

Ihanaihanaihana vapaapäivä!

♡: Emmi

PS. Vastailkaahan jookos tuohon aiempaan postaukseen. Olen hirmu utelias!