maanantai 26. heinäkuuta 2010

Elämän mittainen kaipuu

(Tämä merkintä on ollut kauan piilossa lukijoilta, joten tämän julkaisu vaati suurta rohkeutta).




Haluan jakaa teidän kanssa erään asian.

Erään todella suuren ja kipeän asian.
Puuttuvan palasen kehostani,
   kipeän aukon sydämestäni.

En ole koskaan saanut tuntea isääni
 vaikka olisin niin halunnut!

Minä menetin isäni ollessani 3 vuotias.

Minä en muista tuttua ääntä tai kasvojenpiirteitä
   minulla on vain valokuvia ja muutama lyhyt videopätkä.

Istun isäni polvella
 hymyilen onnellisena 
tietämättä etten kohta enää voi istua siinä.

Se oli kevättä
  ensimmäisten leskenlehtien aikaan.

Pappi pimpotti ovikelloa ja äidin maailma romahti täysin
       jäimme kolmestaan; äiti, minä ja puolivuotias pikkuveli.


Pienenä lapsena ei ymmärrä mitä on kuolema
   sitä vain muistaa aina joka joulu ja isänpäivä vieneensä kynttilän ja kukkia haudalle.


Lapsena oli helppo tuudittautua siihen että on olemassa taivas ja Jumala,
se loi tukea ja turvaa, 
"onko isi nyt enkeli ja näkeekö se meidät?" 


  enää en osaa uskoa Jumalaan.
 
Lapsena tuli kysyttyä myös paljon hölmöjä kysymyksiä,
   kuten: "milloin isi palaa laivalla?"  "saako isi siellä taivaassa näkkileipää?"
Vasta kouluiässä aloin tajuamaan
 miten paljon minulta puuttuikaan.

Kokonainen ihminen
  eikä kuka tahansa ihminen !

Suru ei lopu koskaan täydellisesti
   sillä koen vieläkin ajoittain heikkoina hetkinä suurta ikävää.

Elämä kuitenkin jatkaa kulkuaan
    ja tuntuu että selviän mistä tahansa, sillä olen hengissä tämänkin jäljiltä !

Se että olen herkkä ja hieman rikki, tekee minusta samalla äärettömän vahvan.

Olen onnellinen, 
     että olen perinyt isältäni siniset silmät, 
        hiljaisen pohdiskelijan luonteen 
          sekä äärettömän rakkauden merta ja veneilyä kohtaan.




ps. haastan teidätkin kertomaan:
 - kipeistä asioista (sillä paras tuki toiselle on ihminen joka on käynyt saman läpi)  
 - pieniä salaisuuksia
- tai avautumaan muuten vain sinulle tärkeistä asioista!


4 kommenttia:

  1. Hyvä että joku muukin avautuu blogissaan,niin mun ei tarvi hävetä omaa avautumistani :) Ja toivottavasti sulle tuli parempi olo kun sait puhua asiasta.Oot tosi rohkea :)
    Mä en voi täysin samaistua tähän asiaan,kun mulla on isä.Me ei kuitenkaan olla läheisiä eikä puhuta juuri mistään,joten voin ainakin sen oppia sulta,että pitäis rakastaa isäänsä kun sellanen kerta on.

    VastaaPoista
  2. liikutuin. hienoa kun avauduit :) ja tykkään sun blogin uudesta ulkoasusta ihan mielettömästi.

    VastaaPoista
  3. Voin samaistua osittain tähän asiaan. Isäni kuoli noin kolme vuotta sitten. En ollut hänen kanssaan oikein missään väleissä (vanhempani erosivat kun olin kolmen vanha). Minäkään en oikeastaan tuntenut isääni. Ja minulla on ikävä.

    VastaaPoista
  4. Emmi kulta <3 Maailman kaunein teksti.

    VastaaPoista