"Syksy on paras taidemaalari", 
totesi eräs minulle aikoinaan puistonpenkillä. 

(En voisi olla enempää samaa mieltä!)

Syksy on punastuttanut puut,

ja sydämeni.

(Kuvissa ihana Eerika, jonka kamerasta on myös ensimmäinen kuva.)

Muistan vieläkin niin elävästi sen ensimmäisen villatakkileirin (lue tästä ja tästä), jonne menoa niin kovasti jännitin. Oli vuosi 2014, ja meitä oli leirillä yhteensä 19. Viikonlopun aikana opin valtavasti itsestäni. Tajusin, että tämä kaikki on jotain sellaista, mitä tulen kantamaan sydämessäni vielä tulevaisuudessakin! 

Viime viikonloppuna oli jo kolmannen leirin vuoro, ja tällä kertaa meitä oli yhteensä 26. Edelleen ripustimme ne tunnelmalliset jouluvalot ja viirit tähtitaivaaksi, rakensimme patjoista pehmoisen meren ja peitoista majan jonne piiloutua makoilemaan. Tuttu ja turvallinen tutustumiskierros, askartelutuokiot ja yhteiset ruokahetket. Seikkailut myöhään illalla, värityskirjoihin uppoutuminen ja hervottomat naurukimarat. Näistä oli leiri tänäkin vuonna tehty.

Ja kuten aiempinakin vuosina, myös tänä vuonna leiri oli ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista. 
Kiitos tytöt, teitte tästä taas niin ihanan viikonlopun! Toivottavasti nähdään taas ensi vuonna!

(Kaksi viimeistä kuvaa on ottanut ihastuttava Eerika!)

Kesä juoksi kilvan rinnallani. Kesäkuu saapui aivan yllättäen, väsyneen kevään päätteeksi. Pian olikin sitten jo kauan odotettu heinäkuu lomineen. Päivät riensivät, ja minä riensin mukana.

Eilen havahduin elokuun viimeiseen päivään.

Syksy alkaa olla jo ihan nurkan takana. Aikaiset aamut tuoksuvat omenapuille, ja päivisin aurinko muistuttaa lämmöllään vielä kesästä. Pian puut pukeutuvat ruskaan, ja minä kahlailen lehtien seassa hymyssä suin!

Suosikki vuodenaikani!

Kesällä tuli huomaamatta pidettyä taukoa blogimaailmasta. Nautin hetkistä, olin tässä ja nyt. En miettinyt, että miltä tämä kaikki näyttäisi kuvissa, tai miten tämän kaiken pukisin sanoiksi. Minä vain olin, läsnä hetkissä. Se teki hyvää. Nyt tuntuu kuitenkin taas hyvältä palata kirjoittelemaan!

Olen todella innoissani syksystä! Villatakkileiri III on ihan nurkan takana! (Tarkalleen 8 yötä!) Lisäksi olemme nyt viime päivinä eläneet pahvilaatikoiden keskellä, mikä tarkoittaa sitä, että muutamme muutaman viikon päästä! (Uusi ihana koti tulee kyllä varmasti esittelyyn kunhan kaikki on valmista!)

Mitä teille kuuluu? 

Onko siellä ruudun toisella puolella enää edes ketään?

Näillä kallioilla, kuin kävelisi maailman laitamilla. Horisontissa keinuva ääretön meri, purppuraiseksi värjäytynyt taivas ja ympärillä heinäsirkkojen ja lintujen yhteinen konsertti. Pehmoisesti keinuvat veneet, rantaa silittävät laineet. 

Näillä kallioilla, kuin sylissä olisi. Työkiireet ja stressi ovat jääneet kauas mantereelle - mieli tuntuu keveältä. Ajatukset eivät harhaile, keskityn täysillä joka hetkeen. 

Nämä kalliot, jalkojeni alla polttavat. Istun rantakivelle, lasken jalkani mereen ja annan levän kutitella jalkapohjiani. Suljen silmät, annan kevyen tuulen heilutella tukkaa ja kuuntelen kuinka maa alla hengittää.



(Rakas Ulko-Tammio, nähdään taas vuoden päästä!)

Kolmen kuukauden aherrus ei tuottanut tulosta. "Olet varasijalla xx."

Vaikka tiesin, että mahdollisuuteni päästä kyseiseen kouluun oli noin 3 prosentin luokkaa, silti jokin minussa halusi uskoa, että kaikki on mahdollista, ja että se voisi sattua juuri minun kohdalleni. Koska miksipä ei?

Aluksi tunsin surua, häpeää ja vähän vihaakin. Olenko todella näin huono ja kelvoton? Eikö minusta olekaan parempaan? Tein parhaani, eikä se siltikään riittänyt. Pänttäsin tietoa lähemmäs 1000 sivun edestä. Kirjoitin satoja sivuja, ensin tietokoneella, ja myöhemmin vielä käsin, kuivattaen 3 tussia. Keksin hulvattomia muistisääntöjä, ja piirtelin ajatuskarttoja. Peruin monia menojani ja eristäydyin huoneeseeni. En tuntenut kolmen kuukauden aikana käsitettä "vapaa-aika".

Siltikään se ei ollut tarpeeksi.

Nyt minulla on ollut muutama päivä aikaa käsitellä tätä kaikkea. Matkaa, jonka alkuvuodesta kuljin kevääseen, ja nyt kesään. Suru, häpeä ja viha ovat hiljalleen väistymässä. Tilalle on noussut uudenlaisia ajatuksia, ja niistä ehkä tärkein on se, etten aio luovuttaa. Muistiinpanoni ovat tallessa, ja odottavat seuraavaa yritystä. Onneksi en enää koe hukanneeni elämästäni näitä muutamaa kuukautta. Nyt vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka paljon olenkaan niiden aikana oppinut, niin kirjojen sisällöstä, kuin itsestänikin.

Matka jatkuu.