Kesä juoksi kilvan rinnallani. Kesäkuu saapui aivan yllättäen, väsyneen kevään päätteeksi. Pian olikin sitten jo kauan odotettu heinäkuu lomineen. Päivät riensivät, ja minä riensin mukana.

Eilen havahduin elokuun viimeiseen päivään.

Syksy alkaa olla jo ihan nurkan takana. Aikaiset aamut tuoksuvat omenapuille, ja päivisin aurinko muistuttaa lämmöllään vielä kesästä. Pian puut pukeutuvat ruskaan, ja minä kahlailen lehtien seassa hymyssä suin!

Suosikki vuodenaikani!

Kesällä tuli huomaamatta pidettyä taukoa blogimaailmasta. Nautin hetkistä, olin tässä ja nyt. En miettinyt, että miltä tämä kaikki näyttäisi kuvissa, tai miten tämän kaiken pukisin sanoiksi. Minä vain olin, läsnä hetkissä. Se teki hyvää. Nyt tuntuu kuitenkin taas hyvältä palata kirjoittelemaan!

Olen todella innoissani syksystä! Villatakkileiri III on ihan nurkan takana! (Tarkalleen 8 yötä!) Lisäksi olemme nyt viime päivinä eläneet pahvilaatikoiden keskellä, mikä tarkoittaa sitä, että muutamme muutaman viikon päästä! (Uusi ihana koti tulee kyllä varmasti esittelyyn kunhan kaikki on valmista!)

Mitä teille kuuluu? 

Onko siellä ruudun toisella puolella enää edes ketään?

Näillä kallioilla, kuin kävelisi maailman laitamilla. Horisontissa keinuva ääretön meri, purppuraiseksi värjäytynyt taivas ja ympärillä heinäsirkkojen ja lintujen yhteinen konsertti. Pehmoisesti keinuvat veneet, rantaa silittävät laineet. 

Näillä kallioilla, kuin sylissä olisi. Työkiireet ja stressi ovat jääneet kauas mantereelle - mieli tuntuu keveältä. Ajatukset eivät harhaile, keskityn täysillä joka hetkeen. 

Nämä kalliot, jalkojeni alla polttavat. Istun rantakivelle, lasken jalkani mereen ja annan levän kutitella jalkapohjiani. Suljen silmät, annan kevyen tuulen heilutella tukkaa ja kuuntelen kuinka maa alla hengittää.



(Rakas Ulko-Tammio, nähdään taas vuoden päästä!)

Kolmen kuukauden aherrus ei tuottanut tulosta. "Olet varasijalla xx."

Vaikka tiesin, että mahdollisuuteni päästä kyseiseen kouluun oli noin 3 prosentin luokkaa, silti jokin minussa halusi uskoa, että kaikki on mahdollista, ja että se voisi sattua juuri minun kohdalleni. Koska miksipä ei?

Aluksi tunsin surua, häpeää ja vähän vihaakin. Olenko todella näin huono ja kelvoton? Eikö minusta olekaan parempaan? Tein parhaani, eikä se siltikään riittänyt. Pänttäsin tietoa lähemmäs 1000 sivun edestä. Kirjoitin satoja sivuja, ensin tietokoneella, ja myöhemmin vielä käsin, kuivattaen 3 tussia. Keksin hulvattomia muistisääntöjä, ja piirtelin ajatuskarttoja. Peruin monia menojani ja eristäydyin huoneeseeni. En tuntenut kolmen kuukauden aikana käsitettä "vapaa-aika".

Siltikään se ei ollut tarpeeksi.

Nyt minulla on ollut muutama päivä aikaa käsitellä tätä kaikkea. Matkaa, jonka alkuvuodesta kuljin kevääseen, ja nyt kesään. Suru, häpeä ja viha ovat hiljalleen väistymässä. Tilalle on noussut uudenlaisia ajatuksia, ja niistä ehkä tärkein on se, etten aio luovuttaa. Muistiinpanoni ovat tallessa, ja odottavat seuraavaa yritystä. Onneksi en enää koe hukanneeni elämästäni näitä muutamaa kuukautta. Nyt vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka paljon olenkaan niiden aikana oppinut, niin kirjojen sisällöstä, kuin itsestänikin.

Matka jatkuu.

Sekasin

Elämä heittelee joskus huolella. Ihan meitä jokaista. Se miten näistä vuoristoradan äkkipudotuksista selviydytään, on ihan ihmisestä kiinni. Toiset selviävät olankohautuksin, toiset sukeltavat vähän syvempiin vesiin. Fakta on kuitenkin se, että murheita ei voi vertailla keskenään. Ei voi määritellä sitä mitkä asiat saavat aiheuttaa murheita, ja mitkä eivät. Se mikä suruttaa toista, ei välttämättä suruta toista - ja toisin päin.  Me ihmiset olemme monimutkaisia olentoja, ja vielä monimutkaisempia ovat mielemme kiemurat.

"Joka viides suomalainen nuori kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä."

"Noin puolet mielenterveyden häiriöistä alkaa ennen 14 vuoden ikää ja kolme neljästä ennen 24 vuoden ikää."

"700 000 syö mielialalääkeitä."

"Opiskelijoiden yleisin lääkärikäynnin syy on mielenterveys."

Pysäyttäviä faktoja. Kohtaamme siis päivittäin ihmisiä, jotka painivat joko itse jonkin mielenterveydellisen häiriön kanssa, tai tuntevat jonkun joka kärsii niistä. Siinä missä fyysisestä sairaudesta usein näkyy merkkejä myös ulospäin, ei henkisestä sairaudesta useinkaan näe ulospäin mitään poikkeavaa. Hymy onkin usein helppo vetää kasvoille suojaksi, ettei vaan muut näkisi, mitä siellä mielessä oikeasti liikkuukaan. Jostain syystä on heikkoutta olla herkkä ja rikki. Sitä pitäisi vaan jaksaa vetää hymy kasvoilla, vaikka olisi henkisesti kuinka palasina tahansa. Höpönlöpö! Olen sitä mieltä, että vahvuutta on nimenomaan juuri se, että uskaltaa olla juuri se oma herkkä ja vähän rikkinäinen itsensä. Sitä, että uskaltaa sanoa ääneen, jos kaikki ei ole hyvin. Vahvuutta on myöntää asiat, ja uskaltaa hakea apua!

Tuntuu, että nykyisin sosiaalisessa mediassa on helppo luoda täydellinen kuva itsestään ja elämästään. Kauniita kuvia, filttereitä ja pelkkää arjen juhlaa. Todellisuudessa siellä sen kaiken alla voi kuitenkin kyteä paljon muutakin. Moni tuntuu pelkäävän "hullun leimaa", eikä siksi ehkä uskalla sanoa kenellekään jos mieli ui syvissä vesissä. Tämän #sekasin -kampanjan myötä halutaan tuoda ihmisille enemmän ilmi, kuinka yleisestä asiasta loppujen lopuksi onkaan kyse - koskettaahan tämä asia meitä jokaista, edes jollakin tasolla! Jos ei juuri sinua, niin vähintään jotain läheistäsi.

Elämä kulkee välillä vuoristoradan lailla. Täytyy kuitenkin aina muistaa, että niiden äkkipudotusten jälkeen koittaa aina niitä tasaisempia hetkiä. Se, että on käynyt joskus siellä pohjalla, osaa varmasti arvostaa enemmän sitten niitä hetkiä kun ollaan vähän tasaisemmalla pohjalla. Elämä opettaa. 

Toivon, ettei kukaan jäisi yksin synkkien ajatustensa kanssa. On okei olla joskus vähän sekasin, muttei yksin sekasin. Aina on joku (oli kyseessä sitten läheinen, tai ihan ammattihenkilö), jolle voi sanoa, että "hei nyt mulla ei ole kaikki ihan hyvin". Se ei ole noloa, eikä se ole heikkoutta! Mitä nopeammin uskaltaa hakea apua, sitä nopeammin myös paraneminen voi alkaa. 

Niin kuin ilotkin, on murheetkin tehty jaettaviksi. (Jaettu murhe on sitä paitsi puolet kevyempi harteilla kantaa!)


Millaisia ajatuksia tämä kampanja on teissä herättänyt?

(Klikkaa kuvat isoiksi!)

Halusin vain ilmoittaa näiden kuvien kera, että olen hengissä, mutta kovinkovin kiireinen. Onneksi pian tämä noin 3 kk:n uurastus tulee päätökseensä, ja saan keskittyä täysillä alkaneeseen kesään!

Mitä teille kuuluu?