Olenkohan ainoa ihminen maailmassa, joka muuttuu haikeaksi aina kun kesäloma lähestyy ?
Kesäloma on ajatuksena mitä ihanin; vapaus kouluhommista, stressistä, projekteista... mutta samalla se tarkoittaa etäisyyttä ihaniin hömppiin luokkalaisiin ja muihin opiskelijoihin.
(jotka lähtee pois täältä kesäksi)
Yritän selittää itselleni, että se on vain kesäloma, vaikka jostakin pääkoppani sopukasta minulle kuiskaa joku hennolla äänellään, että on tulossa se kauan pelkäämäni; viimeinen kesäloma.
Kesä 2011 on viimeinen kesäloma, tässä koulussa, näiden ihmisten keskellä.
Viimeinen kesäloma, jonka jälkeen vielä pyristelemme hetken koulussa ja tadaa,
valmistumme kesäksi 2012.
Sitten kaikki vain katoavat tältä paikkakunnalta, kuin tuhka tuuleen. Ne parhaat ihanat ihmiset!
Mulla ei ole koskaan ollut näin ihanaa luokkaa !
Tiedän, ettei mikään ole lopullista, ja että varmasti tulen törmäämään näihin vallattomiin otuksiin, mutta haikeaa siitä tekee se, ettei ole enää kukaan samalla tavalla piristämässä mustana sateisena aamuna hölmönhassuilla jutuillaan.
Minä typerä tiedän jo nyt, kuinka naurettavasti tulen purskahtamaan itkuun vuoden päästä,
kun tämä kaikki konkretisoituu.
Kuinka ikävä voi tulla ihmisiä, joiden kanssa on ollut neljä vuotta ?
T. Ihmisiin kiintyjä & maailman huonoin luopuja
ps. Julkaisen tänne ensi viikolla erään "puheen", joka piti tehdä äidinkielen tunnilla.
Osoitin sen luokkalaisilleni.