En ole oikein koskaan kokenut kaamoksen masentavan, mutta nyt voin ensimmäistä kertaa myöntää tuntevani sen ottavan minusta otetta. Rakastan pimeitä ja tunnelmallisia syysiltoja, mutta samalla huomaan kuinka tämä pimeys imee minusta suuret määrät energiaa. Aikaiset aamuherätykset tuntuvat aina yhtä kuolemalta, koska eihän sellaisessa pimeydessä saa edes silmiä auki! Lämmin "turvapaikka" peiton alla ja ihana unimaailma vaikuttavat aina niin paljon paremmilta paikoilta sillä hetkellä. Aamuisin ei auta muu kuin nousta heti herätyskellon soidessa (torkuttaminen ei toimi minulla), kääriytyä villapaitaan, laittaa kaikki mahdolliset valot päälle ja keittää iso kuppi mustaa kahvia. Jos tämä kaikki ei herätä, sitä toivoo, että viimeistäänkin työmatkalla kirpeä syysilma tekisi tehtävänsä..
Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Auringonsäteet hyväilivät viereisten mäntyjen latvoja ja värjäsivät niiden rungot oransseiksi. Sinisellä taivaalla lipui vain muutamia hentoja pilviä. Peiton alla oli lämmin, vaikka huoneessa tuntui muuten olevan vähän liiankin kylmä. Rakastan hitaita aamuja. Päiviä, jolloin ei ole sovittu mitään sen suurempaa (paitsi tänään on iltavuoro). Voi rauhassa nauttia aamukahvia, tuijotella ulos ikkunasta ja uppoutua omiin ajatuksiinsa. Ulkona ihmiset kiirehtivät töihin, ovat kääriytyneitä kaulahuiveihinsa ja jotkut taas hytisevät aamutakeissaan parvekkeillaan tupakalla. Minä kuulun niihin, jotka tarkkailevat muita, hyräilevät musiikin tahdissa, juovat kahvia tietokoneen ääressä ja hymyilevät auringonpaisteelle (jos sellaista siis ylipäänsä on).
Syksy saa minut aina jotenkin todella inspiroituneeksi kaikesta mahdollisesta. Sitä haluaisi samaan aikaan hakea kouluun, liittyä jollekin hauskalle kurssille, matkustella, vaihtaa maisemaa, tehdä jotain uutta, valokuvata, kirjoittaa, askarrella ja sisustaa kämppää... Lista on loputon! Voi syksy, mitä saatkaan minussa aikaan!
 |
| Ja lopuksi naamakuva, joka ei liity millään tavalla tähän postaukseen.. |
