Pääskysiä olkapäilläni

Olin asunut Tampereella vähän yli vuoden, kun kuulin, että tännekin oltaisiin perustamassa kahvilakerhoa. Olin siinä vaiheessa jo saanut arjen pyörimään töiden osalta, joten olin valmis panostamaan vapaa-ajan juttuihin. Sain kutsun kerhoon ensimmäisten joukossa, ja olin hirmu innoissani: Uusia tuttavuuksia ja suloisia kahviloita!

Muistan, että jännitin kamalasti ensimmäistä kahvilakerhotapaamista. Ison pöydän ympärillä oli monia tuntemattomia, mutta niin sympaattisen oloisia tyttöjä. Edessäni oli herkullinen juustokakkupala vadelmakastikkeella ja kahvi pienellä maitotilkalla. Muistan hermostuneena pyöritelleeni paitani helmaa, kun tuli vuoroni esitellä itseni muille. Se meni kaikesta jännityksestä huolimatta kuitenkin hyvin. Ja jännitihän muitakin! Siinä me sitten höpistiin monta tuntia, ja jälkeenpäin ajattelin, että hitto, tää on parasta ikinä! (Hassua kuvitella, että tästä kaikesta on jo kohta kaksi vuotta!)

Olen aina ollut vähän huono tutustumaan ihmisiin. Tulen kyllä kaikkien kanssa helposti toimeen, mutta itse ystävystyminen on pidemmän ajan (ja työn) takana. Olen ns. hitaasti lämpeävää sorttia, enkä todellakaan avaudu helposti suht tuntemattomille ihmisille. Olen uusissa tilanteissa usein aluksi vähän sivustaseuraaja, ja liityn keskusteluun vasta myöhemmässä vaiheessa. Olen tullut usein jopa väärinymmärretyksi introverttiuteni ja erityisherkkyyteni ansiosta, ja siksi minua jännitikin, että mitenhän tässä nyt oikein käy! Tunsin kuitenkin heti alusta alkaen itseni todella tervetulleeksi, ja hyväksi juuri sellaisena kuin olin. Enkä todellakaan ollut porukan ainoa!

Kerhossamme on nyt 33 jäsentä. (Osan tunnenkin jo melkein 2 vuoden takaa, osaa en ole vielä tavannut.) Kaikki niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanhenkisiä! Istumme kahviloissa, pidämme lautapeli-iltoja ja joskus innostumme tekemään jotain todella extremeä, kuten esim. lasersotailua! Kahden vuoden varrelle on mahtunut levyraateja, kirppistelyä, piknikkejä, museovierailuja, brunsseja, joulupajoja, lukukerhoja, leffailua ja illanistujaisia. Tuntuu, että kahvilakerhosta on nykyisin tullut enemmänkin ystäväpiiri, jolle voi laittaa aina viestiä, kun tuntuu, että kaipailee seuraa! (Ja parasta on se, että siellä on aina joku joka vastaa, että "joo mä tuun!")

Tampereen kahvilakerho on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaimmista asioista. Se on tuonut valoa pimeisiin iltoihin, ja lämpöä pakkaspäiviin.



(Kahvilakerhojen  perustaja ja "äitihahmo" on Jemina. Tämän blogista löytyy lisätietoja aiheesta, jos kahvilakerhot kiinnostaa enemmän!)