torstai 5. marraskuuta 2015



On ollut päiviä, jolloin olen uppoutunut omiin murheisiin. Kaikki on tuntunut liian suurelta, ja liian vaikealta. Ylitsepääsemättömältä. Sitten on ollut niitä aamuja, kun auringonpaiste on saanut hymyilemään, ja näkee kaikessa hippusen toivoa. 

Ehkä vielä joskus on minunkin vuoroni. 

Olen tasapainotellut. 
Levännyt. 
Koittanut keskittyä itseeni. 

Olen odottanut, olen toiminut. 
Olen kompuroinut pettymysten keskellä, mutten siltikään luovuttanut. 

Ehei, en anna kaamoksen vetää minua mukanaan. Ei, en todellakaan aio luopua unelmistani. 
Ja kyllä, minä aion löytää paikkani tästä maailmasta. Sen lupaan!

2 kommenttia:

  1. Monta postausta on tullut jo luettua ja ihasteltua. Lopulta tähän ihka ensimmäiseen kommenttiin johti niinkin vähäpätöinen asia kuin kuvan taustana toiminut päiväpeitto. Mulla on nimittäin samanlainen! Ja eiköhän tässä kannattaisi mainita sekin, että teksti oli taas aivan ihana. Niin kuin ne aikaisemmatkin. Näitä lukiessa opin, että tekstin ei tarvitse olla pitkä sisältääkseen kaiken olennaisen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos sinä ihana anonyymi, piristit päivääni kommentillasi! <3

      Poista